Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tallipäiväkirja

Tallipäiväkirjasta löytyy kaikki tarinat, piirrokset, runot ja kertaukset tallin arjesta vaihtelevasti omistajan, hoitajien ja muiden kävijöiden kertomana. Jokainen tallipäiväkirjaan tullut merkintä kommentoidaan kattavasti tallinomistajan toimesta.

Hurmanjyrkän tallilaiset tienaavat hoitomerkinnöistään virtuaalirahaa (v€), joita voi hyödyntää esimerkiksi tallin tapahtumissa ja tallikaupoissa. Huomaathan, että varsinaisen tarinamerkinnän saadaksesi, merkinnässä on oltava ainakin 200 sanaa (sanalaskuri).

Mukavia hetkiä Hurmanjyrkän parissa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Frida

21.04.2018 10:11
"I see the girls walk by dressed in their summer clothes
I have to turn my head until my darkness goes"

Niin, oli siis kevät, ja ihmiset sairaan kauniita, iloisia ja onnellisia. Frida yksin vaipui synkkyyteen. Kesä ei ollut häntä varten, ei myöskään kauneus. Pian kaikki kulkisivat pienissä kesävaatteissa, joissa olisi lyhyet lahkeet eikä ollenkaan hihoja. Hän ei voisi käyttää kumpiakaan. Jälleen vihaisena itselleen tyttö tunki ruhjotut kätensä syvälle taskuihin. Vielä oli hetki aikaa takeille ja huppareille, ja tallilla kukaan ei katsoisi kieroon, vaikka kulkisi ratsastushousuissa helteidenkin läpi. Paitojen kanssa olisi sitten eri juttu.

Parkkipaikalla seisoi tuttuja autoja, suurin osa talutustuntilaisten vanhemmille kuuluvia. Frida laahusti yhä kädet taskuissa, huppu päässään kohti tallirakennusta. Kauempaa kuului mopon ääntä ja joku kaartoi parkkiruutuun. Sekin vielä, hän itse oli naarmuttanut piikkinsä keulittuaan irtosepeliin sillä seurauksella, että takarengas oli lähtenyt alta. Kyynärpäät olivat edelleen ruvella. Onneksi Robin oli ottanut kevarin korjattavakseen enemmän kuin mielellään, vaikka olikin vasta saanut laitettua sen kevätkuntoon. Äkkiä takaa kuului juoksuaskelia, eikä Frida ehtinyt kääntyäkään, kun joku jo hyppäsi nauraen hänen niskaansa kiskoen hupun mennessään. Bea! Huono tuuli haihtui sen sileän tien.

Tuntilistaan oli merkitty tälle päivälle vain neljä tuntilaista kummallekin puolituntiselle, eikä Seppoa tai Aunea ollut valittu ratsuiksi. Frida nyökkäsi tyytyväisenä itsekseen, eipä tarvinnut sietää lapsia tai niiden vanhempia. Bea taisi olla samoilla linjoilla, sihahtaen hampaidensa välistä vaimean riemunkiljahduksen. Tallituvassa näkyi merkkejä toisista; Assin tuttu, keltainen reppu, Tarun takki, sekä Humun kiiltävät nahkasaappaat. "Ai niin, tänään on se lasten leikkitunti!" Bea muisti kurkistaessaan verhon raosta kenttää kohti. Niinhän se oli, siitä oli tosiaan ollut puhettakin. He lähtivät ulos katsomaan.

Molempien talutustuntien lapsille oli kevään kunniaksi luvattu järjestää kivaa tekemistä ratsastuksen ohella. Kentälle kerätyt pienet ratsastajat seisoivat sen keskellä piirissä. Humu näkyi tepastelevan edestakaisin selittämässä ilmeisesti leikin sääntöjä. Lasten joukosta erottuivat puolta pidemmät Taru, Mailis, Assi ja William. "Kuinka paljon Assille on pitäny maksaa, että se on saatu osallistumaan tuohon?" Frida kysyi Bealta ääneen, mutta kuitenkin niin hiljaa, etteivät aidan vierellä seisovat vanhemmat kuulleet. "En tiiä, mutta meidän pitää pelastaa se", Bea päätti, lukitsi sormensa Fridan hihan ympärille, ja lähti raahaamaan häntä kenttää kohti: "Me tullaan myös!"

Ei auttanut itku markkinoilla. Bean rautainen ote piti, eikä Frida kehdannut lasten ja näiden vanhempien edessä pyristellä vastaan. Niinpä hän löysi itsensä piiristä vastapäätä Assia, joka ilmeellään viestitti myötätuntonta. Oli vain yritettävä näyttää normaalilta. Ääneti surkuttelivat toisilleen avuttmuuttaan, kun William ja joku lapsista laukkasivat kuvitteellisilla, lihavilla poneillaan ympäri piiriä keräten lisää jäseniä iloiseen joukkoonsa.

Leikit olivat onneksi jo lopuillaan, eikä Fridan tarvinnut kestää pitkää aikaa. Tekopirteät kestovirneet pyyhkiytyivät naamalta välittömästi, kun lapsille oli vilkutettu heipat, ja kurssi käännetty kohti tallia. "C'moon, ei se niin paha ollut!" William ja Taru lohduttivat virnistellen, johon Frida ja Assi murisivat vastalauseensa kahvikuppien takaa. Pitkästä aikaa koko klaani oli koossa tuvan pöydän ääressä. Kahvi, kaakao ja ansaitut kaurakeksit kohottivat mielialaa, joka ei totta puhuen ollut kovin matalalla alunperin ollutkaan. Hissukseen porukka alkoi nousta lähteäkseen kuka minnekin. Dino ja Martta olivat talutustuntien jäljiltä vielä tallissa. Bea, Taru ja Frida riensivät pihalle hakemaan omiaan tarhoista.

Palatessaan hevosten kanssa he näkivät, kuinka Humu laski seteleitä Assin käteen tallin kulmalla kuin pimeinkin rikollinen, ja katosi sitten autonsa luo.
"Mitä, kymppi?" Frida kysyi heidän päästyään Assin luo.
"Viisitoista", tämä virnisti näyttäen kolmatta vitosen seteliä, "Ja lisäksi Humun pitämä tunti Dinolla ja varattu paikka ensi lauantain maastoon. Timo hävisi vedon, kun ei uskonut että osallistun mistään summasta."
"Jösses", Bea vihelsi pyöräyttäen silmiään. Fridankin oli myönnettävä Assin jääneen reilusti voitolle. Kyllä tuosta hyvästä sopi hieman kärsiäkin.
"Lähetäänkö nyt maastoon?" hän kysyi muilta.
"Joo, ilman satulaa!"

Nimi: Frida

09.01.2018 20:19
Neljä ratsukkoa pakkasessa kulkee suuntaan kotitallin,
kun edessä jokin tielle astuu, ylittää lumivallin

Tuulen heittämät hiutaleet kuin näköesteeksi kerääntyy,
pelokkaina kaikki ratsut äkkiä taaksepäin perääntyy

Läpi kylmän verhon, lumen ja jään
valtavan hahmon, aivan luonnottoman nään

Kumara selkä, päässään huppu,
takin hartioilla paksu kinostuppu

Vilkaisen suuntaan ratsastajien muiden,
hekin sen näkevät, olio korkuinen on puiden

Kasvoja pitkän parran alta ei näy,
kun tuiskun sekaan äänetönnä käy

Ratsastajat pikavauhtia tallin lämpöön palaa
"Mikä se oli?" kuiskitaan hiljaa, salaa

Ehkä olen, mietin, kuullut tarinan kerran,
Staalo, se lienee nimi tuon pakkasherran

Nimi: Frida

04.01.2018 18:36
Pörröiset korvat, mustankihartuva harja
Taivaalla kimaltava tähtien sarja
Ratsaille kiipeän leveään selkään
Tämän pienen hetken katoavan pelkään

Tummuu sinisenä talvinen ilta,
lumisella tiellä kuun hopeinen silta
Pehmeinä käy suurten askelten kaiku,
ilmassa huuruna hengityksen valkea haiku

Sydämet sykkivät yhteiseen tahtiin,
Lumilaukka vie seikkailun hurjaan jahtiin
Revonhäntä sytyttää loimuun taivaan
Kaikki se kuuluu elämän purjelaivaan

Nimi: Assi

31.12.2017 13:51
Raketteja taivaalla,
poksahduksia.
Pikkulasten,
riemunkiljahduksia.

K atson kaihoten,
sitä iloa.
Mietin kuitenkin,
nytkin vain Dinoa.

Mitäköhän,
se tekee juuri nyt.
Iltaruokansa,
kenties jo syönyt?

Jos mä olen tänään,
vain ihmisen puolikas.
Voinko mä olla huomenna,
leijonakuningas?

Lupaanko mä jotain,
uudeksi vuodeksi.
Punonko sanoja,
päälleni kuoreksi?

Tuskinpa lupaan,
en osais mitään pitää.
Valheiden versojen,
rauhassa antaisin itää.

Kulkisin tien,
pimeää puolta.
Löytää vois mut,
upottavalta suolta.

Katselisin,
tähdenlentoja.
Itkisin vähän,
kyyneleitä hentoja.

Antaisin pisaroiden,
maahan pudota.
Kaikki minusta,
nyt unohda.

Voinko mä olla ensi vuonna,
uusi ihminen
Kestäisinkö mä,
kaiken taakan sen?

Ehkä voisin,
jos mulla on Dino.
Kalliimpi,
kuin aarrepino.

Kyllä mä pysyn täällä,
vielä ensi vuoden.
Unohdan maailman,
taivaan tuolla puolen.

Vastaus:

Ihana runo uudesta vuodesta, tulevaisuuteen liittyvästä pohdinnasta ja tietenkin Dinon kaipuusta! Dino (tai kukaan muukaan Hurmanjyrkän poneista) ei tainnut uudesta vuodesta ymmärrettävästi pitää. Otimme jo hevoset varmuuden vuoksi vähän aikaisemmin sisään, ettei ketään tarvitse hakea niiden paukkujen keskellä. Tallissakin oli melkoinen kaaos, eikä varsinkaan Nepparia tai Pipoa edes iso kasa heinää paljoa lohduttanut. Onneksi raketteja saa paukutella vain kerran vuodessa!

Uudenvuodenlupaukset kyllä valitettavan usein jäävät toteuttamatta, ainakin minulla, vaikka kuinka yrittäisin niitä tammikuussa jo toteuttaa! Mutta eihän itseään loppujen lopuksi voi muuttaa pelkillä lupauksilla, kyllä siihen jotain itsestään sisältä tulevaa voimaakin tarvitaan :)

Jos jotain haluat tulevalle vuodelle luvata, niin lupaa se, että älä sinä, meidän Assiberg koskaan muutu! ♥ Olet ihana juuri tuollaisena kauniina, runoilevana sieluna, ja tuot runoillasi niin luovasti esiin uusia puolia sekä itsestäsi, kuin myöskin Dinosta.

Aivan superihana runo jälleen! Tästä merkinnästä saat 25v€, sekä tarinamerkinnän :)

Ella

Nimi: William
Kotisivut: http://u.kahvipaketti.com/u/63012967212.jpg

31.12.2017 13:32
Tossa tollanen piirros Chapist. Kaipa siitä siedettävä tuli...

Vastaus:

Onpa suloinen piirros Chapista! Mielestäni olet onnistunut erityisen hyvin perspektiiviä ja syvyyttä seinän asettelulla, johon myös alalaidan tiilet on piirretty selkeästi ja yksityiskohtaisesti, etenkin takaseinässä.

Chappikin vaikuttaa varsin söpöltä, ja etenkin etujalat olet osannut hyvin piirtää hoikalle puoliveriselle tyypillisiksi. Pää on ehkä hivenen pieni ja lyhyt muuhun vartaloon nähden, mikä onkin hyvin yleinen haaste hevosia piirtäessä! Hahmotusta helpottamaan, hevosen pään voi jakaa vaikka kolmeen erilliseen osaan (https://snag.gy/wxo2IZ.jpg), jossa on kaksi erikokoista ympyrää, joiden keskellä on toista päätään kohti kapeneva nelikulmio (geometrian termit saattavat olla jääneet yläasteen matematiikan tunneille...)

Suloinen piirrosmerkintä, josta saat 15v€ sekä tietenkin piirrosmerkinnän :)

Ella

Nimi: Beatrice

27.12.2017 17:48
Jouluaaton täysin turha ärsyttävä köpöttelylenkki by Aune

Inhoan joulua. Tai no, inhoan kaikkea, mutta erityisesti joulua. Ja pääsiäistä ja juhannusta ja maanantaita ja… Ensinnäkin, ruoka saapui aamulla minuutin myöhässä. Eikä siinä vielä kaikki, ruuat vielä jaettiinkin normaalia hitaammin! Onneksi saimme sentään hieman tavallista enemmän syömistä, muuten olisin raapustanut valituksen presidentille tai jollekin muulle tärkeälle henkilölle. Noh, ärsyyntyneenä söin ruokani, vain tajutakseni etten pääse edes ulos! Voitteko kuvitella! Se ärsyttävä kiharapäinen kakara hiplasi vain korviani ja puhui jostain kävelylenkistä. Ei nyt ollut aikaa millekään kävelyhömpötyksille, vaan halusin ehdottomasti päästä komentelemaan hassunväristä ponikaveriani tarhaan. Kostoksi päiväni pilaamisesta irvistin kiharapäälle oikein ilkeästi.

Joten, tässä minä nyt sitten seison. Ärsyttävä kiharapää keikkuu selässäni ja höpöttelee jotain täysin turhanpäiväistä täplikkään ponin ratsastajan kanssa. Yritän vaivihkaa kääntyä takaisin tallia kohti, mutta aikeeni estetään. Koko laitoksen pomo nimittäin käskyttää meitä järjestymään jonoon taakseen. Vihaan pomoja, paitsi jos olen itse sellainen. Kun lähdemme liikkeelle, laahustan eteenpäin mahdollisimman tympääntyneen näköisenä, enkä välitä ratsastajani kehotuksista lisätä vauhtia.
”Tylsää, mälsää, turhaa, ärsyttävää, inhottavaa, haistakaa kaikki kukkanen...” hörähtelen askeleideni tahdissa. Edellämme kulkeva täpläponi hihittelee minulle, ja olen vähällä puraista palasen tämän pörröisestä takapuolesta.

Hetken kuluttua ratsastajani menettää täysin järkensä, ja päästäkseni helpommalla pidennän hieman askeltani. Kiharapään iloksi nostan myös korvani luimusta, mutta vain säästyäkseni raivonpurkaukselta. Saavumme jollekin inhottavalle hökkelialueelle, ja ihmiset heiluttelevat idioottimaisesti käsiään toisille ihmisille tien varrella. Pyörittelen silmiäni, ja häpeän koko joukon puolesta. Onneksi tie päättyy pian, ja pääsemme takaisin metsän siimekseen. Kiharapää selässäni läpsyttää kaulaani ja latelee kehujaan. Miksi kaikkein ärsyttävin naisihminen on pitänyt lykätä minun vastuulleni, miksemme voisi vaihtaa ihmisiä vaikkapa jättihevosen kanssa? Varjotyttö vaikuttaa paljon vähemmän ärsyttävältä.

Onneksi olemme pian tallilla. Kiharapää vie minut suoraan tarhaan, jossa purkaa varusteeni ja antaa minulle kuivan leivänpalasen. Nappaan sen nopeasti suuhuni, ja ravaan sitten kauas tytöstä. Hassunvärinen ponikaverini odotteleekin jo minua nurkassa. Ajan sitä hieman sivummalle, jotta voin itse asettua seisomaan sen paikalle. En ehdi kauaa tönöttää paikoillani, kun tuttu mies tuo meille läjän heiniä. Laahustan kasan luo, ja upotan turpani ainoaan asiaan, joka ei mielestäni ole ärsyttävää.

Vastaus:

Hahah, voi Aune-parkaa! :D Joulu taisi olla ponimummolle yhtä kärsimystä, kun joutui heti aamuruokiensa päälle lähtemään turhanpäiväiselle kävelylle, eikä sen takia päässyt edes koko päiväksi ulos. Kunpa poni vain ymmärtäisi, että kyllä sille kaikki tämä kidutus varmasti tullaan maksamaan ainakin jollakin tavalla takaisin, ehkä ylimääräisellä vapaapäivällä tai porkkanoilla?

Aune ei tainnut pitää edes paikastaan Dinon takana joulukävelyllä. Onneksi et kuitenkaan antanut ponin puraista Dinoa takapuolesta! Olisi ponimummo muutoin saattanut saada kaviosta, Dinokin kun osaa olla aika terhakka tarvittaessa, eikä taida vanhalla Aunella olla siitä aavistustakaan...

Ihmisten edessä Aune sentään osasi näyttää söpöltä! Minun puolestani se voisi pitää tuota hörökorvailmettään vaikka talutustunneillakin :D Monet lapset ja vanhemmat suhtautuvat tammaan aina alkuun aika epäileväisesti - se kun näyttää hapanta naamaa, vaikka sille kuinka tarjoaisi rapsutuksia. Pitäisiköhän se Frida pyytää taluttamaan Aunea lauantaisin, josko Aune ilahtuisi "varjotytöstämme"? ;)

Aivan ihana tarina Aunen näkökulmasta! Tästä tarinasta saat 23v€, ja se on ehdottomasti papukaijamerkin arvoinen suoritus, paljon onnea! :)

Ella

Nimi: Amora

27.12.2017 06:18
Luku 9 ♥ Tuhkaan kadonnut loimi

Joulu sekä siihen lisätyt ylimääräiset päivät olivat viimein ohitse, joten oli taas hyvä tilaisuus livahtaa tallille. Olin ainakin yrittänyt pysyä joulun poissa tallilta, vaikkei se ollut ihan täysin onnistunutkaan. Ainakin minulla oli ollut hyvä yritys. Istuin rennosti puisella ja kylmällä penkillä maneesin katsomossa ja yritin edes jotenkin pysyä lämpimänä. Onneksi siellä oli kuitenkin edes vähän lämpimämpi istua kuin ulkona. Eihän minun olisi ollut mikään pakko siellä istua, mutta oman rennon ja hoitohevosen hoitamisen jälkeen oli kyllä ihan mukava istahtaa maneesiin seuraamaan muiden menoa. En minä kahdestaan Hitsin kanssa ollut maastoon uskaltanut vaan olin napannut Assin ja Dino-poni seuraksemme upeille lumisille maastoreiteille. Alinan yllättävän tiukalta kuulostava ääni kaikui voimakkaana maneesissa. Tuo ratsastuksenopettaja ei ollut mitenkään kovin tuttu, mutta olin kyllä kuullut hänen olevan mukava. Siltä nainen myös vaikutti, kun rohkaisi nuoria tuntilaisia, joista yksi tuntui epäröivän aika paljonkin. Hiekkapohjaisessa ja valoisassa maneesissa oli menossa jokin estetunti. Kentän kummallekin pitkälle sivulle oli aseteltu kaksi matalaa pystyä, joiden parissa neljä tuntilaista puuhasivat ratsujensa kanssa. Hiekka pöllysi vähän, kun hevoset ponnistivat vauhtia maasta. Minua melkein huvitti, kun nuorelta näyttävä tyttö yritti kovasti saada Prinssin kuuntelemaan ja suoriutumaan pienestä pystystä ilman järkyttävää ryminää. Tiesinhän minä itsekin, ettei gotlanninruss todellakaan ollut se tallin helpoin asukas.
“Amanda, älä anna Prinssin päättää, mitä olet tekemässä”, Alina neuvoi ruunikon kanssa taistelevaa tyttöä.
Muilla tuntilaisilla oli ratsuinaan Omppu, Dino ja Martta. Kyseessä oli siis totaalisesti ponien valloittama estetunti. Omppu puksutteli kiltisti eteenpäin ja jopa totteli esteillä hyvin. Ruunan ratsastajan ei ainakaan tarvinnut käydä jatkuvaa sotaa ponin kanssa vaan saattoi jopa keskittyä esteisiin. Myöskin Dino ja Martta näyttivät olleen ihan kelvollisia tuntiratsuna hyvällä käytökseellään. Tuntilaiset olivat pienestä epäröinnistä päätellen aika kokemattomia esteillä, mutta ainakin heillä kaikilla tuntui olleen ihan hyviä mahdollisuuksia vielä kehittyä reilusti eteenpäin.

Kun tuntilaiset alkoivat tallata loppukäyntejä, livahdin nopeasti ulos tallista. Kylmä pakkasilma iski hampaansa kiinni kalpeisiin poskiini, joten suuntasin askeleet yhtään epäröimättä kohti tallia. Harmikseni edes siinä pienessä pakkasessa maneesilta ei pystynyt kävelemään tallin ovelle asti ihan puolessa sekunnissa. Ei ulkona nyt ihan järkyttävän kylmä ollut, mutta minua ei vain paljoa innostanut tallustaa pimeässä, vaikka tallipihalle viritellyt kyllä valaisivatkin jonkin verran. Nuori nainen yritti saada otettua kiinni tarhassa harhailevaa valkoturpaista hevosta. Muuta kovinkaan kiinnostavalta näyttävää ei lähellä olleissa tarhoissa ollut meneillään, joten onnistuin jatkaa matkaani pysähtymättä tiirailemaan hevosten puuhia.
“Oola, tänne”, Ella rääkyi punaiselle pennulle, joka oli saanut minut kiikareihinsa.
Pieni Oola juoksi häntä iloisesti heiluen ja samalla äänekkäästi haukkuen luokseni suoraan tallin ovien luota. Narttu ei arvostanut tallipihalla olleita aurattuja teitä vaan loikki suoraan syvän hangen läpi, johon noutaja onnistui jopa katoamaan täysin. Eihän pennulla kyllä vielä ollutkaan kokoa ihan älyttömästi. Silttelin rauhallisesti jalkojeni juureen pyörimään syöksynyttä pentua. Ella tarpoi luokseni ripeään tahtiin lumihangen läpi ihan samaa reittiä, mitä myös Oola oli paikalle ilmaantunut.
“Oola ei ainakaan vierasta ketään”, hymyilin, kun katsoin suloista pentua.
“Ei kyllä, hevosiakaan ei kierrä kaukaa, joten pitää pysyä tarkkana”, Ella selitti.
Olihan se totta, että pentu olk tosi utelias eikä sinä kannattanut jättää hetkeksikään vahtimatta. Nopeajalkaisena punainen olisi varmaan osannut kadota jo ihan muutamissa sekunnissa tutkimaan mitä erikoisempia paikkoja. Kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta Oola oli kyllä niin täydellinen koira osaksi Hurmanjyrkän erikoista porukkaa.

Tallissa suunnistin kohti varustehuonetta, koska ajattelin tarkistaa, millaisessa kunnossa Hitsin varusteet olivat. Suunnitelmiini kuului tietenkin myös tarvittaessa niiden putsaaminen, koska eihän siisteyden tarkistamisesta olisi muuten yhtään mitään hyötyä ollut. Toisaalta aina saattoi yrittää juonitella ja antaa omia töitään muille, mutta minä en halunnut sellaiseen lähteä mukaan. Täällä en muutenkaan ollut vielä kenenkään sellaiseen törmännyt ja toivottavasti en sitä edes tulisi myöhemminkään havaitsemaan. Julmuus oli kaikkialla vain pahasta, joten tietenkään en halunnut hyväksyä sitä myöskään tallilla. Frida etsi varustehuoneessa hämmentyneenä Sepon harmaata loimea.
“Ootko sattun näkee Sepon uutta harmaata fleeceloimea?” hän kysyi varovasti samalla, kun tutkaili hoitohevoselleen kuuluvia varustetelineitä.
Tiesin hyvin, mistä loimesta tyttö oikein puhui, koska itsehän olin sen hänelle tai no lähinnä tytön hoitohevoselle joululahjaksi antanut. Olin halunnut ihan väkisin keksiä Fridalle jotain joukulahjaksi, mutta se ei saanut olla värikästä, joten harmaa fleeceloimi oli aika nopeasti kääntynyt selväksi voittajaksi lahjaa hänelle etsiessä. Ainahan, jos jokin katoaa, sanotaan, että se on kadonnut tuhkatuleen. Oliko nyt siis tavallaan tuhka kadonnut tuhkaan? Ehkei, mutta ainakin halusin yrittää ajatella sen niin hienosti.
“Ootko sä katsonu jo kuivaushuoneesta?” kysäisin pienesti hymyillen oven luota, jonne olin jäänyt seisomaan.
“Ei sen siellä pitäisi olla”, tyttö mutisi minulle hiljaa vastaukseksi.
“Voin käydä tarkistamassa”, tarjouduin heti iloisesti
Ennen kuin Frida ehti vastustella yhtään mitään minä olin jo livahtanut varustehuoneen vieressä olevaan kuivaushuoneeseen.

En ollutkaan vielä ennen tehnyt kuivaushuoneeseen minkäänlaista tutkimusretkeä, joten tein huoneesta nopeasti pienen analyysin. Siellä oli todella paljon erilaisia mahdollisuuksia varusteiden kuivaamiseen, joten tila tuskin pääsisi loppumaan helposti kesken edes sateisilla kurakeleillä, jolloin kuivausta vaativia varusteita tuli varmasti paljon. Yhdellä seinällä hurisi äänekkäästi ilmalämpöpumppu puhaltamalla reippaasti lämmintä ilmaa huoneeseen, mikä tietysti vain edisti varusteiden kuivumista. Telineissä roikkui paljon eri värisiä varusteita, vaikka myös mustaa näkyi aika reilusti varusteiden seassa. Oli siellä myös jotain joukosta erottuvaa, joka kiinnosti myöskin minua. Yhdessä nurkassa muiden loimien peittoon joutuneesta harmaasta fleeceloimesta näkyi pieni vilaus. Tiesin heti, että olin löytänyt, mitä olin etsinytkin. Sukelsin loimien välistä nurkkaan ja irroitin loimen varovasti telineestä. Kookas fleeceloimi valahti suoraan päälle, koska eihän se nyt ilmassakaan pystynyt leijumaan.
“Tehtävä suoritettu”, hymyilin harmaan loimen alta.
Enää minun oli vain toimitettava loimi Fridalle, joka sitä oli etsinyt. Kävin kuitenkin ensin kuivaustelineet läpi siltä varalta, että niissä olisi ollut jotain Hitsille kuuluvaa. En kuitenkaan löytänyt mitään muuta, mitä minun olisi pitänyt ottaa mukaan.

Harmikseni ei Hitsin varusteissa oikein ollut putsattavaa eikä edes karsina vaatinut lannan lapioimista. Hurmanjyrkässä taisi siis olla ehkä jopa liiankin tehokkaat tallityöntekijät, vaikkei niitä kovin montaa tainnut olla. Tyydyin linnoittautumaan uåyhden pehmeän sohvan nurkkaan jonkin erikoisen hevoslehden kanssa. Taukotuvassa oli jopa kerrankin rauhallista, koska kaikki muut olivat seikkailemassa jossakin. En yhtään tiennyt, missä he olivat mutta eivät ainakaan siellä, missä minä löhöilin. Se hevoslehti oli jopa ihan hyvä, kun sarjakuvillekin saattoi varovasti vähän hymähtää. En minä yleensä edes mitään lehtiä lukenut, mutta ainahan kaikkeen saattoi tehdä poikkeuksia. Eikö muutenkin sanottu, että vaihtelu virkistää?

Vastaus:

Täytyy ihan heti ensimmäisenä kehua otsikkoa, joka oli ilmaisuna jotenkin todella kaunis!

Minä ilman muuta hankkisin Hurmanjyrkän maneesiin lämmityksen, jos siihen vain olisi varaa! Kieltämättä on aina mukavampi ratsastaa (saatika sitten seistä jöpöttää pitämässä tunteja...) kun ei tarvitsisi aina vääntäytyä kymmeniin villahousuihin ja ylisuureen toppatakkiin. Meillä tosiaan pidetään melkein harmittavankin vähän estetunteja varsinkin kokemattomille ratsastajille. Olin jo aikeissa päivittää tuntikalenteria hieman näin ensi kevätkaudelle, mutta se taisi nyt jäädä muiden kiireiden lomassa...

Ihanaa, että sinäkin pidät Oolasta! ♥ Se on kyllä niin valloittava ja suloinen pentu, vaikka välillä minulla tuppaakin menemään hermo sen touhuihin :D Alkuun jatkuva peuhaaminen oli suloista, mutta rajansa kaikella! Toivon mukaan se hiukan tasoittuu vanhetessaan, voisi nimittäin tallissa olla katastrofin ainekset kasassa, kun täysikokoinen novascotiannoutaja viilettää huoletta menemään käytäviä pitkin!

Olipa hyvä, kun löysit Sepon fleeceloimen! Olisihan se ollut melkoisen sääli, jos joululahja olisi joutunut ikuisuudeksi kadoksiin. Kuivaushuoneesta kyllä usein tuppaa löytymään kaikki kadonneet tavarat, vaikka samaan aikaan ne helposti sinne myös katoaa. Etenkin, mikäli ne on jo nostettu pois kuivaustangoilta ja siirretty kuivuneiden varusteiden koppaan.

Ihana tarina, olet kyllä osoittautunut todella aktiiviseksi hoitajaksi, eivätkä hoitajakollegasi aivan suotta sinua suosittele joulukuun hoitajaksi ;) Tästä merkinnästä saat 20v€.

- koska itsehän olin sen hänelle tai no lähinnä tytön hoitohevoselle -
→ - koska itsehän olin sen hänelle tai no, lähinnä tytön hoitohevoselle -

Ella

Nimi: Frida

26.12.2017 11:11
Katto kohosi korkeuksiin yläpuolella, tuhannet kynttilät valaisivat värikkäitä maalauksia ja kuoron hiljainen hyminä täytti ilman. Ainutkaan sähkövalo ei palanut, tai jos paloikin, niitä ei huomannut. Kyllä tämän takia oli kannattanut herätä niin aikaisin; kirkko oli huikaisevan kaunis. Isoäiti käsipuolessaan Frida asteli penkkirivien välissä pitkää käytävää eteenpäin.

Ei tyttö itse mikään uskovainen ollut, pakanaksi hän enemmän itsensä tunsi, ja samoin olisivat ajatelleet kaikki muutkin, jos vain olisivat tienneet, mitä hänen mielessään yleensä liikkui. Viimeksi hän oli ollut kirkossa omassa konfirmaatiossaan, eikä ollut sen jälkeen uhrannut ajatustakaan uskonasioille, jollei näitä vuotuisia joulukirkkoja otettu lukuun. Isovanhemmille tämä oli kuitenkin tärkeää. Sen vuoksi äiti joka joulu kampesi perheensä kukonlaulun aikaan ylös ja raahasi koomaisena kirkon penkkiin. Kerta vuoteen riitti Fridalle. Hän kuitenkin piti laulamisesta, eikä virsissä varsinaisesti mitään vikaa ollut ja kirkko oli kaunis. Ei tämä ollut ollenkaan liikaa vaadittu, jotta saattoi tuottaa iloa isovanhemmille. Kotimatkalla Frida jätettiin tallin pihalle. Kirkkovaatteissa ei ollut järin miellyttävää viettää aikaa ulkona kylmässä, joten korkokengissään liukastellen hän kipitti taukotupaan päästäkseen vaihtamaan tallivaatteet.

Hämärän tullen hän haki Sepon tarhastaan. Kaikenlaista oli ehditty tehdä, mutta vielä oli aikaa yhdelle kävelylle, ennen kuin pitäisi lähteä illaksi kotiin joulun viettoon. Hän puki ruunalle sen joululahjariimun, ja he lähtivät kohti lampea. Pilvet olivat väistymässä pudottaen vielä viimeiset kevyet hiutaleet hevosen turkkiin. Tyttö tanssahteli lumisella polulla edestakaisin riimunnaru parinaan ja hyräili laulua hiljaisella äänellä.

Kuin timanteiksi loistamaan
Jäätyivät itkut eilisen
Me paljain varpain tanssitaan
Kun lumi hiljaa leijailee

Pakkasilma kantoi kirkonkellojen kuminan rannalle asti. Tuuli oli puhaltanut lumen tasaiseksi jään päällä, hanki hohti sinisenä. Taivas tummeni tummenemistaan, sitä täplittivät miljoona pienet tähdet. Sininen metsä ympäröi lampea ja heitä, sulkien kaiken kehäänsä. Sininen hetki. Ilveksen hetki. Frida hymähti.

He seisoivat rinnakkain rannalla, tuuli pörrötti mustia hiuksia ja harjaa, hevonen suojasi tyttöä viimalta. Ja kaikelta pahalta. Frida hypisteli ruunan jouhia, aivan kuten heidän ensimmäisellä kävelyllään. Siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Mikään ei ollut muuttunut, nyt vain oli lunta. Hengitys huurusi kuten silloinkin, tähdet paistoivat taivaalla. Hän nojasi Ilmarisen vahvaan lapaan ja upotti poskensa sen karvoihin. Ilveksistä viis, tämä hetki oli heidän.

Vastaus:

Joulukirkot on kyllä ihania, ne jos jotkut tuovat jouluista tunnelmaa, vaikka ei varsinaisesti uskonnollinen olisikaan! Joulukirkot, tai esimerkiksi kauneimmat joululaulut - kyllä niiden tähden kannattaakin herätä aikaisin! ♥ Vähän jo chatissa haaveilinkin, että joskus olisi aivan ihanaa mennä joulukirkkoon hevosella... Pärjäisiköhän Seppo rekihevosena tuolla liikenteessä? Varmasti pärjäisi, mutta eri asia, pärjäävätkö kuopiolaiset kaupunkiautoilijat siinä tapauksessa! :D

Mutta onpa ihanaa, että ehdit kuitenkin näin joulukiireissä kirkon jälkeen vielä tallillekin Seppoa morjenstamaan! Kyllä minä olenkin jo toivotellut kaikille hevosille hyvää joulua teidän hoitajien puolesta, mutta onhan se aina vielä parempaa, kun sen tekee ihan oma hoitaja. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa rapsutella ja puhella yhtä paljon...

Kiva, kun kävit kävelyttämässä Seppoa. Mikäpä olisikaan rentouttavampaa, kuin joulukävely, talutuksen ja metsissä samoilun muodossa siis! ;) Näin joulupäiville sattui vielä näin hyvä sääkin, että se oikein pakotti lähtemään vähän ulos pakkaseen kävelemään! Muistelit myös ihanasti sinun ja Sepon ihkaensimmäistä kävelyretkeänne, ja tiedätkö, minäkin muistan sen, kuin eilisen päivän! :) Mikään ei tosiaan ole muuttunut, ja ehkä hyvä niin ♥

Ihana, pieni merkintä, Frida! Tästä tarinasta saat 22v€ :)

Ella

Nimi: Amora

25.12.2017 16:34
Luku 8 ♥ Ilo toiselle, suru toiselle

Etsin hädissäni aamulla unenpöpperössä ratsastushousujani, jotka eivät varmastikaan olleet enää siinä, mihin ne olin edellisenä iltana jättänyt. Minun jouluaattoni ei siis alkanut ihan kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla. Pengoin vaatekaappiani melkein paniikissa ja yritin kovasti löytää etsimääni. Olihan minulla kyllä useammat ratsastushousut, joista tosin olisin halunnut laittaa jalkaan yhdet tietyt punaiset. Nyt minulle ei kyllä enää ollut mitään väliä, mitkä ratsastushousut löytäisin. Katsahdin vielä nopeasti kelloon. Se näytti puolta kahdeksaa. Minulla ei ollut enää paljoa aikaa.
“Mitä sä täällä oikein mesoat?” isäni tuli unenpöpperössä kysymään.
Vaikka hän olikin väsynyt, ei isäni taito näyttää vihaiselta ollut kadonnut mihinkään. Se mies ei ollut koskaan pitänyt ratsastusharrastuksestani, mutta äitini ei ollut onneksi niin paljoa samaa mieltä asiasta, että minulta olisi vaadittu lopettamista. Kumpikaan heistä ei oikeastaan kannustanut minua koskaan käymään tallilla paitsi silloin, jos he halusivat minut vain mahdollisimman nopeasti pois näköpiiristä. Pystyin kuitenkin osittain hyväksymään sen kylmyyden minua kohtaan, koska en edes ollut heidän oikea lapsensa.
“Yritän löytää ratsastushousuja, ku lähen tallille”, selitin nopeasti ja pengoin housujen täyttämää hyllyä vaatekaapistani.
“Mitä ihmettä sä siellä teet jouluaattona?” Kallena tunnettu mies kyseli ihmeissään ja vaikutti edelleen vähän ärtyneeltä.
“Mennään joulukävelylle läheiselle asuinalueelle”, kerroin ja samalla käteeni osuivat siistit mustat ratsastushousut.
“Pidä sitten hauskaa”, mies mutisi ja poistui oven suusta kyyläämästä.
Täällä ei siis todellakaan arvostettu minun ratsastusharrastustani, joten olisin jopa toivonut, ettei tämä muutto olisi ollut millelie sosiaali ihmisille okei ja minut olisi siepattu taas johonkin laitokseen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Onneksi olin jo kotiutunut tänne ihan hyvin. Minua nyppi vain mun rasittavat sijaisvanhemmat, joista en ollut koskaan pitänyt.

Tallissa hääri monta iloista tallilaista tonttulakki päässään. Meitä oli koolla ihan kiitettävän verran porukkaa. Kyllähän sen ymmärsi, ettei kaikkia välttämättä päästettäisi jouluna lähtemään mihinkään tallille. Minutkin varmaan pidetään seuraavat pari päivää todella tiukasti kotona. Kaikilla tuntui olleen kova halu olla ajoissa valmiina joulukävelyä varten. Myös minä olin onnistunut metsästämään Hitsin tarhasta ja saamaan ruunan karsinaansa asti. Ruuna katseli minua vähän pahasti, koska olin mennyt pilaamaan sen vauhdikkaat riehumiset lumessa. Minulla oli siis vähän työtä saada suomenhevosesta edes vähän fiksulta näyttävä otus. Rautias ei edes tuntunut olleen yhtään joulutuulella, joten paikalla pysyminenkään ei suokille oikein maistunut. Pystyin kuitenkin harjaamaan vallatonta Hitsiä edes jotenkin, vaikka se ei todellakaan ollut helppoa. Varustaminen olisi varmaankin mennyt ihan hyvin ja helposti, jos minun ei olisi tarvinnut yrittää tunkea kuolaimia ruunan suuhun.
“Sä et oo sit yhtää joulutuulella”, mutisin suokille, mutta yritin kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä.

Kököttelimme hevosten kanssa rauhallisesti kohti läheistä rivitaloaluetta. Ella kulki jalkaisin jonon edellä ja Timo tuli pakotettuna koko jonon perässä. Hänellä oli mukanaan kottikärryt sekä talikko. Pelkästään miehen ilme kertoi erittäin selvästi, ettei hän ollut ihan mieluiseen hommaan päässyt. Jos tallimestarilta itseltään olisi jotain kysytty, hän ei varmaankaan olisi siihen tehtävään ihan vapaaehtoisesti tullut.
“Eikö joulun pitänyt olla kiva juhla?” Bea kysyi huomattuaan Timon ilmeen.
“On mahdotonta miellyttää ihan kaikkia”, Taru huomautti Kävyn selästä.
Ihan tottahan se oli, mutta tuntui silti vähän väärältä, että tallimestari oli laitettu keräämään lantaa. Oikeastaan ainahan yhdelle iloa tuottava asia oli jollekin toiselle todella surullinen. Oli tämä maailma kuitenkin niin julma eikä siitä päässyt eroon, vaikka miten yritti. Olisin ihan hyvin voinut ottaa sen tehtävän vastaan, mutta eihän kukaan ollut antanut minulle sellaista mahdollisuutta. Hitsi ei nauttinut yhtään, kun piti kulkea hitaaseen tahtiin, mutta onneksi olin oppinut hallitsemaan jo aika hyvin suokin yritykset singota matkaan avaruussukkulana. Kävimme toivottamassa rivitaloalueen asukkaille ihanaa ja rauhallista joulua, kun ensin vain pääsimme sinne asti. Muutama hevonen ei kyllä tuntunut pitävän yhtään, kun ympärillä alkoi näkyä elämää. Ne taisivat viihtyä paljon paremmin Hurmanjyrkän rauhallisessa ympäristössä. Toisaalta olihan siellä ihanaa, kun itsekin viihdyin siellä todella hyvin.

Vastaus:

Voi, Amora! Onpa ikävää, ettei kodissasi juuri arvosteta harrastustasi, ja mikä vielä ikävämpää, ettet oikein viihdy sijaisvanhempiesi kanssa. Haastavat perhesuhteet ovat varmasti ikävintä, mitä herkälle nuorelle voi tarjota, ja toivon, että edes vaikka sitten Hurmanjyrkkä voisi toimia toisena kotina silloin, kun on paha olla! ♥

Joulukävelyssä meillä oli kyllä ihana poppoo kasassa, ja minulle olikin tärkeintä, että te rakas vakiokööri ilmestytte paikalle, kuten onnekseni kävikin! :) Tokihan Janin ja Oolan kanssa on ihana viettää joulua, mutta aamupäivä oli myös mukavaa viettää teidän kanssanne! Ihan harmittaa, etten töiltäni pystynyt irtautumaan omia vanhempiani tapaamaan...

Hitsilläkö ei sitten ollut joulumieltä tänään? Voi Hitsi! Onneksi joulukävely kuitenkin sujui ihan hyvissä, ja ennen kaikkea jouluisissa merkeissä, vaikka hevoset tosiaan tuntuivat ajoittain hieman malttamattomilta. Jono kuitenkin pysyi kasassa, ja lenkistä selvittiin ehjin nahoin mikä on tärkeintä! Arvostan myös kovasti empatiaasi Timoa kohtaan, mutta älä huoli - enköhän minä hyvitä lantojen kerääjän roolin miehelle jotenkin! ;)

Kiva, kun kuittasit joulukävelyn! Tästä merkinnästä saat 20v€ :)

sosiaali ihmisille
→ sosiaali-ihmisille

Ella

Nimi: Amora

23.12.2017 11:58
Luku 7 ♥ Lohduta, älä lupaa tyhjää

“Mulla on ikävä sua”, tuli Auralta itkuemojein varustettu viesti, kun olin bussissa matkalla kohti Hurmanjyrkkää.
“Niin mullaki. Me nähää kyllä vielä, ainakin toivon niin”, yritin saada viestin kuulostamaan itsevarmalta, vaikka en uskaltanut väittää niitä viestin sanoja ollenkaan todeksi.
Halusin kovasti yrittää päästä jotenkin vielä Karkkilaan vaikka leireilemään, jos en muuten. Tehtävä saattoi kuitenkin olla todella vaikea ellei jopa ihan mahdoton. Yritin edes lohduttaa vähän sillä, että ainakin yrittäisin päästä käymään siellä.
“Paraskin onnistua, koska niin monella on ikävä sua”, ne sanat kuulostivat aivan liian kauniilta minulle osoitetuiksi.
Ihmetys oli vielä suurempi, kun tiesin niiden olleen Auran kirjoittamat. Alku ei ehkä ollut niin herkkä, mutta kyllä sekin jotain todisti. Hän ei koskaan ollut harrastanut yhtään mitään herkkää, vaikka se tyttö olikin ollut ja on edelleen aivan ihana. Katselin haikein silmin puhelimestani löytyneitä kuvia Karkkilasta tai no lähinnä siellä olleelta tallilta. Niitä oli kyllä todella paljon, mutta se ei haitannut mitään. Kyllä niitä jaksoi katsella vaikka miten paljon. Muistin monien kuvien ottohetket todella selvästi ja kantoivathan ne myös yllättävän paljon arvokkaita muistoja. Ehkä niitä minua eniten herkistäviä kuvia olivat ne Auran ottamat kuvat, joissa halasin suloista pappahevosta. Taavi ei ehkä aina ollut ihan arvostanut minun loputonta haluani siistiä sitä, mutta ei ruuna koskaan minulle ollut suuttunut yhtään mistään. Kuvista löytyi myös muut rakkaat hevoset ja myös se sana ihminen, joka oli pitkään toiminut tallilla minun henkilökohtaisena avustajana sekä taluttajana. Koska olin aloittanut niin pienenä, ei minua oltu haluttu kiusata joka viikko vaihtuvalla taluttajalla. Oli ollut jo tarpeeksi vaikeaa oppia muistamaan edes hänen nimensä silloin kolmen vanhan pikkulapsena. Teresa oli se tyttö, joka auttoi minua aina, kun tarvitsin ensimmäisten kahden vuoden ajan. Kyllä hän sen jälkeenkin oli yksi ahkerimmin minua auttanut tallilainen. Nykyään Teresaa ei kyllä voinut enää sanoa tytöksi, mutta ihan yhtä ahkeraan hän taisi silti edelleen tallilla käydä ja auttaa muita.

Hurmanjyrkkä oli kuitenkin nykyään se minun kotitallini. Sen olin oppinut oikeasti ymmärtämään viimeistään ihanien pikkujoulujen jälkeen. Vaikka siellä ollut ollut ketään minulle tuttuja ihmisiä tai elukoita, minut oli otettu tosi hyvin vastaan. Olin päässyt ihan omasta tahdostani roikkumaan kurittoman suomenhevosen naurun päähän, joten siinäkään ei ollut mitään valittamista. Jääräpäinen ja komentamista vaativa hevonen teki minulle ihan oikeasti hyvää löhöilevän ja pomminvarman suomenhevosta edustavan pappahevosen jälkeen. Päätökseni oli yllättänyt kaikkia niitä, jotka olivat Taavin tienneet. Olihan se ehkä ollut aika rohkea hyppy siirtyä hoitamaan täysin erilaista hevosta, vaikka edustettu rotu olikin ihan sama. Halusin kuitenkin saada vaihtelua, koska samanlainen laiska polle olisi varmaan vain pahentanut ikävää, kun nyt edelleen huomasin muistekevani Karkkilaa yllättävän usein. Emma taisi olla tekemässä iltatallia, kun näin hänen taluttavan Aunea sekä Omppua pois hoitohevoseni naapurista. Hän oli minun havaintojeni mukaan ehdottomasti yleisin näky iltatallin parissa, kun puolestaan Oona tuntui viihtyvän täällä paremmin aamuisin. Toivottavasti tähän ei ollut syynä se, ettei kaksi tallityöntekijää olisi ollut toimeen keskenään. En kuitenkaan uskonut, että se olisi ollut kovinkaan mahdollista. Kaikki saattoi kuitenkin osata yllättää.
“Viititkö sä tuua Hitsin sisään, ku nyt tänne ilmaannuit?” Emma kysäisi hymyillen.
“Toki”, hymyilin ja nyökkäsin nuorelle naiselle.
Pujahdin varovasti valkoisen lankun alta Hitsin tarhaan, jossa ruuna oli syventynyt oman lantakasansa tutkimiseen. Tuntui jotenkin hyvin oudolta, että se saattoi kiinnostaa yhtään ketään tai mitään. Ruuna ei jaksanut uhrata minulle mitään pientä mulkaisua suurempaa, koska lantakasa vaikutti todella paljon mielenkiintoisemmalta. Astelin rauhallisesti tarhan halki rautiaan luokse. Onneksi suokki oli tallonut tarhan aika huolellisesti, joten siellä kuljeminen ei ihan vaatinut syvässä hangessa tarpomista. Kun olin päässyt Hitsin luokse, ruuna jopa lopetti minua pahalla silmällä mulkoilemisen. Rapsuttelin varovasti rautiaan tuuheaa harjaa. Silloin pystyin taas muistamaan sen yhden syyn, miksi olin niin ihastunut suomenhevosiin. Ne olivat aina, mutta varsinkin talvikarvassaan, niin pehmeitä ja pörröisiä otuksia.

Hitsin tarhan tolpassa roikkui kuluneen riimunnarun kanssa harmaa edelleen uusi riimu. Olin saanut sen lahjana tallin pikkujouluista. Pidin siitä riimusta kovasti, vaikka sen väri ei miellyttänytkään minua kovin hevosten varustesteissa. Ruuna olisi kyllä kaivannut uutta riimua, mutta ehkä minä sen jossain välissä saisin ostettua. Ainakin tiesin jo, minkävärinen narun tulisi olla. Se päätös oli tullut minulle selväksi, kun olin katsonut muita saamiani lahjoja. Sain rapsutusten ja huomion avustuksella houkuteltua ruunan seuraamaan minua portin lähettyville. Sain varovasti napattua riimun sekä narun tolpasta. Hevosen pää heilahti vähän katsoakseen, mikä ihme oikein ilmassa oli heilunut. Riimu ja naru eivät onneksi kuitenkaan olleet saaneet puoleensa sen suurempaa huomiota. Rapsutin Hitsiä vielä pikkuisen ennen kuin sieppasin sen kiinni riimuun. Ruuna ei ollut osannut arvata sitä, mutta pysyi kuitenkin yllättävän rauhallisena. Vasta, kun lähdin taluttamaan suokkia pois tarhasta, pisti nuori hevonen jarrun pohjaan.
“Sori, mut sun pitää mennä nyt sisään”, selitin pahoitellen rautiaalle, joka ei pitänyt minun ideaani ollenkaan hyvältä.
Hitsi ei innostunut sanoista yhtään sen enempää vaan oli vain päättänyt liimata itsensä entistä tiukemmin kiinni tarhan pohjaan. En kuitenkaan voinut enkä myöskään halunnut jättää ruunaa tarhaan, joten minun oli pakko yrittää saada se jotenkin liikkeelle.
“Tuu nyt, saat ruokaa, jos oot kilttu”, maanittelin hevoselle.
Ruuasta puhuminen selvästi auttoi, koska se sai suokin liikkeelle alta aikayksikön. Taisi minulla olla kaiken kurittomuuden lisäksi vielä ahnekin hoitohevonen.

Hevoset hörisivät äänekkäästi karsinoissaan, koska ne tiesivät, mitä oikein oli luvassa. Käytäviltä kuului voimakkaita karsinoiden oviin kohdistettuja potkuja, kun heinä ei tainnut saapua kaikkien mielestä ihan tarpeeksi nopeasti. Minä toimin Emman apuna, joka jakoikin heiniä varsin tottuneesti ja ripeään tahtiin. Taidoin minäkin kyllä sen homman ihan kokemuksella, mutta olin tottunut, että heinät jaettiin tyhjiin karsinoihin ennen hevosten sisällä hakemista. Sen takia karsinoissa malttamattomina odottavat hevoset saivat keskittymiseni vähän herpaantumaan. Tallin takakulmassa nurkassa olleessa karsinassa heiniänsä odotti myös toinen poni, jonka halusin ehdottomasti nimetä kärttyiseksi. Oli sitä minulla jopa hoitohevoseksi tarjottu, mutta en kuitenkaan ollut omituiselta näyttävään eestinhevoseen. Huhujen mukaan Luka oli kuitenkin saanut itselleen jo hoitajan, vaikka minä en ollutkaan sitä ruunaa huolinut. Onneksi kiukutteleva poniruuna oli sentään kelvannut edes jollekin. Kyllähän kaikki tallin asukkaat myös Luka, ansaitsivat itselleen sen oman ja rakastavan hoitajan.

Heti heinien jakamisen jälkeen lähdimme Emman kanssa uudelle kierrokselle. Oli kyllä kiva päästä auttamaan tallityöntekijää työssä, mitä hän raatoi lähes joka päivä, kun itsellä ei ollut siihen ihan samanlaista velvoitetta. Kyllähän Ella varmasti toivoi, että auttaisimme tallityöntekijöitä, mutta ei meitä siihen varmaan kuitenkaan voisi ihan pakottaa. Nyt meillä olikin jaettavana heinien sijasta hevosten iltaruuat. Ruoka taisi olla vielä heiniäkin odotetumpaa, koska joistakin karsinoista alkoi kuulua pauketta heinistä huolimatta. Oli hauska huomata, miten ahneesti osa hevosista kävi ruokansa kimppuun. Ihan kuin niille ei olisi annettu ainakaan viikkoon mitään muuta kuin heinää. Tiesin, kyllä ettei se onneksi ollut totuus ja saatoin ihan hyvillä mielin sanoa niitä hevosia vain ahneiksi.

Oli kyllä ollut ihan hauskaa päästää tekemään iltatallia vain kahden siihen oikeasti tottuneen ihmisen kanssa. Olimmehan me tehneet silloin pikkujouluissa iltatallin kunnon porukalla, mutta sitä ei voinut mitenkään verrata tuohon. Vaikka en ollut ymmärtänyt antaa Emmalle joululahja, annoin sille nyt ehkä jotain merkittävämpää. Ei kaiken hyvän tarvinnut aina olla materiaa.

Vastaus:

Voi, Amora! En ollenkaan ihmettele, miksi osa sinusta kaipaa edelleen Karkkilaan, mutta voin myös sanoa, että minulle ei ole yllätys ollenkaan, että tallikaverisikin kaipaavat sinua! Olet aivan ihana persoona - niin kauniin eleetön ja hiljainen, mutta myös tavattoman ahkera ja vilpitön ♥ Tarkoituksenani vain sanoa, että minusta on ihanaa, kun olet eksynyt osaksi Hurmanjyrkän poppoota, ja että olet alkanut kokea tätä meidänkin tallia kotoisaksi, omaksi ympäristöksesi, vaikka onkin tärkeää pitää myös rakkaat muistot sydämessä :)

Suomenhevoset ovat kyllä ihania, varsinkin Hitsi! Se kun on vielä ulkonäöltään ja luonteeltaankin niin suokkimainen: jääräpäisyys ja ahneus ovat ainakin minunkokemukseni mukaan varsin suokkimaisia piirteitä ;) Minusta sinun ei kuitenkaan tarvitse olla ollenkaan huolissasi Hitsin kanssa pärjäämisestä! Jo tähän mennessä teillä on mennyt todella hyvin, kunhan et vain anna vastoinkäymisten lannistaa itseäsi, loppujen lopuksi niistä oppii eniten :)

Iso kiitos avusta iltatallissa! Kuten minäkin, myös Emma varmasti arvostaa apua ja seuraakin! Tyttö on hieman ujo, ja saattaa päällisin puolin vaikuttaa hapannaamaiselta, mutta pohjimmiltaan Emmakin on huippumukava. Tuntuu, että hän ei ole nuoresta iästään huolimatta oikein päässyt hoitajaporukan mukana tutustumaan...

Olipa jälleen ihana ja pitkä tarina sinulta! Tykkään kovasti yksityiskohtaisesta kirjoitustyylistäsi! Tästä merkinnästä saat 23v€ :)

Ella

©2018 Hurmanjyrkkä - harrastetalli - suntuubi.com