Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tallipäiväkirja

Tallipäiväkirjasta löytyy kaikki tarinat, piirrokset, runot ja kertaukset tallin arjesta vaihtelevasti omistajan, hoitajien ja muiden kävijöiden kertomana. Jokainen tallipäiväkirjaan tullut merkintä kommentoidaan kattavasti tallinomistajan toimesta.

Hurmanjyrkän tallilaiset tienaavat hoitomerkinnöistään virtuaalirahaa (v€), joita voi hyödyntää esimerkiksi tallin tapahtumissa ja tallikaupoissa. Huomaathan, että varsinaisen tarinamerkinnän saadaksesi, merkinnässä on oltava ainakin 200 sanaa (sanalaskuri).

Mukavia hetkiä Hurmanjyrkän parissa!

 1  2  3  4  > [ Kirjoita ]

Nimi: Beatrice

20.11.2017 18:45
Asettelen pukupussin mahdollisimman siististi auton takapenkille. Siellä olivat kisahousuni ja takkini, jonka äiti oli etsinyt vintiltä muistettuaan, että edes omistaa sellaisen. Eilen illalla tämä oli rynnännyt huoneeseeni, ja pyytänyt sovittamaan nuoruudenaikaista kisatakkiaan. Se oli sopinut täydellisesti, ja monen kymmenen vuoden käyttämättömänä lojumisesta huolimatta oli kuin uusi. Toki esimerkiksi leikkauksista jotkut saattoivat päätellä sen olevan vanha, mutta se teki takista mielenkiintoisemman. Onneksi äiti oli nuorena ollut suunnilleen saman kokoinen kuin minä nyt, ja takki istui täydellisesti. Jopa vyötärö oli tarpeeksi kapea, mutta hartiat sopivan leveät. Takki oli kuin mittatilauksena minulle tehty, ja odotin jo sen ylleni pukemista.

Äiti raahasi autoon loput tavarat, ja istahti sitten kuskinpaikalle. Hän työnsi avaimen virtalukkoon ja starttasi.
”Onko nyt varmasti kaikki?” hän huolehti noin kymmenennettä kertaa aamun aikana. Kello oli vasta vähän vaille seitsemän, joten jos jotain unohtuisi, olisi kyllä tarpeeksi aikaa palata hakemaan.
”On on, ainakin tärkeimmät”, sanoin ja kaivoin takkini taskusta rusinapaketin. Minulla oli pakko olla jotain mutusteltavaa, etten jännityksessäni järsisi kynsiäni aivan verille.
”Osaatko jo radan?” äiti kysyy.
”Jep”. Olin käynyt radan mielessäni jo pelkästään tämän aamun aikana niin mota kertaa, etten varmasti edes osaisi laskea niin pitkälle. Kun siihen lisätään eiliset opiskelutuokiot, ja unissani radan ratsastaminen, olisi outoa, jos en rataa ulkoa osaisi.
”Entä näytös?”
”No se nyt ei paljon opiskelua vaadi”, totean ja hymähdän. Aunemammaa ei sovi rasittaa liikaa ennen rataa.

Hurmanjyrkän parkkipaikalle saavuttuamme hyppäämme ulos autosta, ja äiti lähtee etsimään Ellaa. Kaksikosta on lyhyessä ajassa tullut hyviä kavereita, ja tallinomistaja on ilmeisesti saanut äidin ylipuhuttua taas ratsastustunneille. Aluksi en pitänyt ajatuksesta, mutta lopulta tajusin siitä olevan minulle vain lähinnä hyötyä. Kyyti tallille, yhteinen keskustelunaihe… Avaan takaoven, ja nostan pukupussin varovasti penkiltä. Toiseen käteeni nostan puhdistetut ratsastussaappaani ja kypäräni, jonka sisään äiti on laittanut valkoiset ratsastushanskat. Mistäköhän nekin ovat löytyneet? Tallin ovia availlaan juuri, ja nopeutan hieman askeliani. Täytyisi vielä viedä tavarat paikoilleen, ja halusin keretä auttamaan aamutallissa. Taukotuvan ovi on juuri menossa kiinni, kun saavun sen eteen. Työnnän kumisaappaani kärjen nopeasti oven väliin, estäen sen sulkeutumisen. Päivän ensimmäinen voitto! Potkaisen oven auki, ja loikkaan kynnyksen yli sisään. Taukotuvassa on jo muutamia hoitajia, suurin osa pöydän ympärillä kahvia ryystämässä.
”Hei Bea! Annas mä autan!” kuulen naisäänen huutavan, ja pian pukupussi onkin jo revitty käsistäni. Humutin on ilmeisesti jättänyt oman tallinsa muiden hoivaan, ja tullut kisapäivänä avuksi Hurmanjyrkkään. Tapasin naisen ensimmäistä kertaa muutama päivä takaperin, ja tykästyin tähän heti. Meitä yhdisti hevosten lisäksi rakkaus muotiin.
”Kiitti! Kurkkaappas muuten sinne pussiin, aika siisti eikö vaan!” sanon Humuttimelle. Tämän ilme kirkastuu, ja avattuaan pussia hiukan tämä äännähtää innostuneena.
”Mistä sä tämän oot löytäny? Ihan törkeen hieno!” nainen kehuu.
”Äidin vanha. Se sanoi pulittaneensa siitä joskus pitkän pennin, eikä raaskinut sitten edes myydä eteenpäin lopetettuaan kilpailemisen. Onneksi se sopi mulle, se on ihan järkyttävän mukava ja hieno päällä!” sanon samalla avaten kaappini ovea.
”Mulla taitaa olla tätä merkkiä joku uudempi takki, aika yleisiä isommilla kilpakentillä. Mutta että näin vanha ja hyväkuntoinen… Oon kateellinen”, Humutin toteaa. Virnistän iloisena. Alan pitää naisesta kokoajan enemmän. Suljen kaapin, ja nappaan pussin Humuttimelta. Ripustan sen koukkuun, joka on kiinni kaapin seinässä. Siinä se saa olla suorassa, eikä rypisty.
”Kuka lähtee auttelemaan talliin?” kysyn koko porukalta. Saan seurakseni koko hoitajalauman, tulisi siis aamutalli nopeasti tehtyä.

Emme ole ainoat ylimääräiset avunantajat. Paikalla on Timon ja Emman lisäksi tallityöntekijöistä Alina ja Oona, ja jopa Ellan mies Jani on saapunut jakamaan heinät. Touhu on jo kovassa vauhdissa, ja toteamme myöhästyneemme ruokinnasta. Jäljellä oli siis enää karsinoiden siivous ja hevosten ulosvienti, jossa siinäkin oli tänään vähemmän hommaa kuin normaalisti. Kisoihin osallistui kaksi hevosta, ja talutusratsutkin varmasti jätettäisiin sisälle. Näytöshevosista pitäisi vielä kysäistä, eivät nekään kauaa ehtisi ulkoilmasta nauttia. Käyn hakemassa itselleni kottikärryt ja talikon, ja suuntaan kohti Aunen karsinaa. Matkalla olen törmätä poikaan, joka kävelee minua vastaan. Tunnistan pojan Williksi, samaksi henkilöksi jota eilen mulkoilin kovinkin ilkeästi. Päätän nyt korjata tilanteen.
”Sori, en oikein osaa ajaa näitä kottikärryjä. Ja anteeksi myös siitä eilisestä, oli vähän huono päivä”, sanon ja hymyilen ystävällisesti.
”Oon tottunut menkkaisiin tyttöihin!” poika sanoo ja virnistää. Näytän tälle kieltä, ja yritän työntää pojan jälleen kumoon kottikärryilläni. Ettäs kehtaa. Sitä paitsi, olisikin ollut menkat. Olisin ollut helisemässä tänään valkoisten kisahousujen kanssa, ja eilen olisin varmastikin tappanut kaikki.

Aune mutustaa karsinan peräseinällä ruokiaan, eikä välitä, vaikka huseeraan sen jaloissa. Poimin kakkakikkareet ja märät kuivikkeet pois, ja levittelen kuivikkeet tasaisemmin ympäri karsinaa. Aune saa viettää koko aamun sisällä, en aio uhrata sen letitettyä harjaa luonnon armoille. Tamma on osannut onneksi olla nätisti yön yli, harja on pysynyt siistissä kunnossa, eikä se muutenkaan ole likaantunut. Olisi helppo homma heittää sille vain satula selkään ennen ratsaille nousua. Nostan talikon kottikärryihin, ja työnnän ne oven edestä, päästäkseni itse käytävän puolelle. Kiskon karsinanoven kiinni, ja lähden kohti lantalaa. Huomaan siellä olevankin jo melkoinen ruuhka, kaikki saivat karsinat siivottua yhtä aikaa. Jään jonon perälle odottelemaan tyhjäysvuoroani. Jonon hitaasti madellessa kerkeän käydä taas kerran läpi sekä näytökseni että kisaradan. Ikinä ei voi olla liian hyvin valmistautunut. Kun vuoroni koittaa, tyhjään kottikärryt, ja vien ne nojaamaan seinää vasten. Nostan talikon roikkumaan seinälle, ja katselen ympärilleni. Muutamia hevosia viedään ulos, mutta muut jäävät ilmeisesti sisälle. Kävellessäni varustehuoneen ohi, kurkkaan sisään. Muutama hoitaja puhdistaa vielä varusteita näytöksiä varten, jotka avaavat koko päivän. Porukkaa alkaa varmaankin saapua paikalle noin tunnin päästä. Minun päivästäni tulisi kiireinen, onneksi. Ehtisin jännittää vähemmän.

Lähden etsimään Ellaa, ja löydänkin tämän pystyttämästä tuomarinpöytää pellolle. Timokin on jo kerennyt naista auttamaan, vaikka näin hänet juuri tallissa. Oppisinpa itsekin teleporttauksen jalon taidon.
”Ella hei! Koska se Prinssi pitää olla valmiina?” huikkaan Ellalle. Tämä nostaa katseensa työstään, ja on pudottaa vasaran varpailleen. Hupsista keikkaa.
”Ömm… Jos saisit sen laitettua ennen niitä ratsastusnäytöksiä, että kerkeät saada Aunenkin siinä kuntoon? Sidot sen vaan sitten sinne talutusratsastuspaikalle, eiköhän se siellä hetken pysy”, Ella sanoo ja nostaa vasaran maasta. Nyökkään ymmärtämisen merkiksi, ja lähden takaisin tallia kohti. Kello oli vasta varttia vaille kahdeksan, eikä vielä olisi kiire minnekään. Ihan hyvin voisin mennä taukotupaan hörppimään kahvia.

Muutama muukin oli päätynyt samaan tulokseen, pöydän ympärillä istuivat ainakin Assi, Taru ja Frida. Kurottelen mukin ylähyllyltä, ja kaadan sinne kahvia. Kävelen pöytään, ja nappaan maitopurkin. Lorautan kahviini hieman maitoa, ja etsin sitten mukavan asennon.
”Frida se kameralaukku on sitten meidän autossa, jos viittisit sitten hakea sen ennen mun rataa. Musta mersu, ovet on auki”, sanon katsoen tuttuun tyyliinsä mustiin pukeutunutta tyttöä. Tämä nyökkää.
”Bea, onnea sulle sitten radalle, näytti aika liukkaalta”, Assi sanoo ja hymähtää perään.
”Saa nähdä, ei varmaan selvitä edes radalle asti kun kupsahdan jännityksestä!” naurahdan ja kiedon käteni kahvimukin ympärille. Se lämmittää mukavasti kohmeisia sormiani. Olisin toki voinut ottaa jotkin muutkin hanskat mukaan kun vain kisahanskat.

Rupattelemme hoitajaporukan kanssa pitkään, jopa liiankin pitkään. Huomaan yhtäkkiä olevani aikataulusta viisi minuuttia myöhässä, joka on minulle pitkä aika. Kehittelen aina itselleni päänsisäiset aikataulut, joita noudatan minuutilleen. Viiden minuutin jälkeenjäänti on vaikea kuroa kiinni. Ryntään varustehuoneeseen etsimään Prinssin varusteita, ja löydänkin ne yllättävän helposti. Turhaan ei Ella ole varustehuonetta siivonnut. Otan mukaani myös Aunen tavarat, ja vien ne tamman karsinanoveen. Harjapakin jätän oven eteen, toivoen ettei kukaan päätä levittää sitä pitkin lattiaa.
”Vahdi näitä!” sanon Aunelle, joka ei varsinaisesti näytä hirveän valppaalta. Se nuokkuu pää lattiaa viistäen, ja on vähällä kaatua. On siinä minulla vahtikoira. Nostan toisen suupieleni toispuoleiseen virneeseen, ja jatkan matkaani Prinssin karsinalle. Pientä ruunaa ei edes näy käytävän puolelle, ja hetken jo pelkään sen olevan tarhassa. Jätän satulan ja suitset käytävän puolelle, ja harjapakki ja riimunnaru mukanani pujahdan karsinaan. Lasken pakin maahan, ja napsautan nopeasti narun Prinssin riimuun. Narun toinen pää päätyy tutusti kalteriin vetosolmulla. Ella varoitti minua kiinniottamisen haasteista, mutta hyvinhän tämä meni. Olin tosin jo kokenut, olinhan Aunen hoitaja. Avaan harjapakin, ja etsin käsiini sopivan harjan. Luojan kiitos Prinssikin oli säästynyt likaantumiselta, ja vain yhdellä harjalla harjattuani totean sen olevan tarpeeksi puhdas. Selvitän suurimmat takut sen harjasta ja hännästä, ja puhdistan nopeasti pienet kaviot. Prinssi on enimmäkseen kiltisti, vaikka häseltääkin välillä jotain omiaan. Prinssi on jollain tavalla kuin Aune pienoiskoossa. Pudotan kaviokoukun harjapakkiin, ja suljen pakin. Haen käytävältä satulan ja suitset, jotka on nekin varmasti edellispäivänä puhdistettu. Lasken satulan Prinssin selkään, ja kiinnitän vyön. Ruuna on helppo satuloida, sillä se on niin matala, eikä edes pullistele. Viisas poika. Avaan riimun niskahihnan, ja siirrän hökötyksen Prinssin kaulalle. En voinut tietää, kuinka se käyttäytyy suitsittaessa, joten oli turvallisempaa pitää se edes jotenkin kiinni. Huomaan kuitenkin, että Prinssi on oikeinkin mukava poni suitsia. Se avaa kiltisti suunsa kuolaimia tarjotessani, eikä liikuta edes päätään solkia kiinnittäessäni. Irrotan riimunnarun kalterista, ja riimun Prinssin kaulalta. Asennan sen suitsien päälle, ja mietin hetken ohjien kohtaloa. Ne eivät olleet välttämättömät, mutta lapsilla olisi varmaan hauskempaa, kun saisivat pitää niistä kiinni. Heille tulisi hyödyllinen olo. Päätän siis jättää ne paikoilleen, joskin nyt pujotan ne jalustimien takaa satulan yli, etteivät ne sotkeutuisi Prinssin jalkoihin taluttaessa.

Vietyäni Prinssin talutusratsastuspaikalle ja sidottuani sen sielläolevaan aitaan, palaan talliin ja marssin Aunen luo. Se on vahtinut varusteitaan yllättävän hyvin, mitään ei ole hävinnyt. Sidon tamman kalteriin, ja avaan loimen soljet. Nostan loimen Aunen selästä käytävälle loimitelineeseen, ja nappaan käteeni perinteisen melko pehmeän harjan. Harjaan Aunen sillä nopeasti läpi, ja totean sen olevan sillä selvä. Puhdistan nopeasti sen kavioista olemattoman lian, ja haen sitten satulan. Aune tajuaa, että nyt on tosi kyseessä, eikä edes pullista satulavyötä kiristäessäni. Irrotan tamman riimun, ja suitsin sen nopeasti. Ensimmäinen ratsastusnäytös alkaisi pian.
”Tässä on sun saappaat ja kypärä”, äiti huikkaa käytävältä. Avaan karsinanoven selällee, ja pyydän äitiä katsomaan Aunen perään. Riisun tuulihousuni mustien ratsastushousujeni päältä, otettuani ensin kumisaappaat pois. Työnnän jalkani ratsastussaappaisiin, ja vedän kypärän päähäni. Muut näytösratsukot olivat jo menossa. Nappaan Aunen ohjat käsiini, ja hoputan tammaa seuraamaan.
”Siellä on sitten aikalailla porukkaa!” äiti huikkaa vielä perääni. Ja toden totta, piha on täynnä elämää. Ihmisiä on laidasta laitaan, vanhoja ja nuoria, naisia ja miehiä. Kuulen vauvan itkevän jossain kauempana. En ollut osannut odottaa näin suurta väkimäärää. Matkalla kentälle, jossa ratsastusnäytökset pidettiin, käyn esitykseni jälleen läpi päässäni. Osaan sen jo varmasti unissani takaperin, eihän siinä suurta haastetta ollut. Talutan Aunen Assin ja Dinon perässä kentälle, ja järjestymme riviin. Timo saapuu mikrofonin kanssa paikalle, ja pyytää ihmisiä kentän laidalle näytöstä seuraamaan. Miehen merkistä nousemme ratsujemme selkään, ja lähdemme kiertämään kenttää rennossa käynnissä, hieman lämmitelläksemme. Lämmittelykierrosten aikana Timo toivottaa yleisön tervetulleeksi, ja kertoo päivän kulusta. Pian hän kuitenkin viittaa meitä kentän lyhyelle sivulle riviin, jotta pääsemme ratsastamaan yksinämme. Kentälle pystytetään pieni este, jonka ylittäminen sisältyi ainakin minun ohjelmaani. Ensimmäisenä vuorossa oli Aunen tarhakaveri Omppu, ja tämän hoitaja Sanni.

Vuorotellen jokainen ratsukko esitti ohjelmansa, minä olisin viimeinen. Aune alkoi kyllästyä paikallaan kököttämiseen, ja yritti pyöriä ja hyöriä ympäriinsä. Sen pidättelemisessä oli täysi työ, enkä siksi pystynyt kunnolla keskittymään muiden ratsastukseen. Kaikki tallin tuntiratsut esiteltiin, osaa ratsasti kyseisen hevosen hoitaja, osaa taas joku tallityöntekijä tai tuntilainen. Kun vihdoin koitti minun vuoroni, Aune lähti innokkaana liikkeelle, tosin miltei puolijuoksua. Tarkoitus oli aloittaa rennolla käynnillä, mutta minkäs mahtoi. Timo kertoili perustietoja vanhasta ponitammasta, ja esitteli minut sen hoitajaksi. Keskipisteenä oleminen oli epämiellyttävää, mutta olin päättänyt selvitä. Kumma kyllä, tämä ei suuremmin minua jännittänyt. Kokoan ohjat, ja nostan sitten ravin. Aunen ravi on lennokasta, se on edelleen hieman rauhaton, johtuen varmaan aamusta tallissa tarhan sijaan. Liimaan takamukseni satulaan, ja yritän istua mahdollisimman suorassa. Ohjaan Aunen pituushalkaisijalle, ja teen sen keskellä pohkeenväistöä vasemmalle, toisesta päästä tullessani oikealle. Seuraavassa kulmassa laukannosto, yksi laukkavoltti keskelle sivua, ja ohjaus esteelle. Annan Aunen huolehtia lähestymisestä, ja keskityn itse lähestyvään loikkaan. Onneksi este ei ole korkea, ja pysyn hyvin hypyssä mukana. Hidastan Aunen ravin kautta käyntiin, ja ohjaan tamman muiden luo. Timo julistaa näytöksen päättyneeksi, ja yleisö taputtaa. Sehän meni ihan hyvin, ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Aunen pitäisi kyllä rauhoittua ennen rataa. Ratsastan muiden perässä ulos kentältä, tallin eteen. Muut vievät hevosensa talliin, mutta minun ei ollut mitään järkeä sitä tehdä.

Hetken odoteltuani Frida kiiruhtaa luokseni kameralaukun kanssa.
”Sun äiti ei kerkee, mä talutan”, tyttö sanoo lyhyesti. Ojennan ohjat tytölle. Äidillä oli ilmeisesti kiireitä kahviossa. Frida lähtee Aunen kanssa kohti peltoa, jossa itse kilpailut järjestettiin. Itse juoksen taukotupaan, ja kaivan kaapistani pukupussin. Käyn sermin takana vaihtamassa kisapuvun päälleni, ja heitän vanhat vaatteet kaappiin pukupussin kera. Parantelen peilin edessä hieman aamulla vääntämääni nutturaa, josta muutamat hiuskiekurat ovat jo löytäneet tiensä ulos. Kiharoitani ei todellakaan oltu tehty kesytettäväksi. Vilkaisen vielä arvioivasti peiliin, ja totean näyttäväni upealta, vaikka itse sanonkin. Housut istuivat todella hyvin summissa ostetuiksi, ja takkia olenkin hehkuttanut jo. Pyyhkäisen pienen mutatäplän saappaani kärjestä, ja vedän sitten valkoiset hanskat käteeni. Joku voisi luulla, että osallistun oikeinkin virallisiin kisoihin. Juoksen ovelle, ja työnnän sen kiireesti auki. Kiireessäni olen kompastua kynnykseen, mutta saan onneksi säilytettyä tasapainoni. Se tästä nyt vielä puuttuisi, että joutuisin ratsastamaan housut märkänä sulaneesta lumesta.

Pellolla huomaan Fridan seisovan lämmittelyalueen vieressä Aunen kanssa, jonka ylle on heitetty loimi. Hymyilen ylpeänä, minulla oli oma pieni huoltojoukkoni. Fridan vieressä nimittäin seisoivat Assi, Taru, Mailis, Kiira, Humutin ja jopa Will. Ystäväpiirini kasvoi koko ajan. Kiiruhdan joukon luokse, ja joku vetää loimen pois Aunen selästä. Ison maailman menoa.
”Ihanaa, te oottekin kaikki jo täällä! Onko mulla kuinka pitkä aika lämmitellä?” kysyn. Taru vilkaisee kelloa.
”Kakskymmentä minuuttia, varmaankin juuri sopivasti”, tämä kertoo, ja ojentaa sitten kätensä puntatakseen minut ylös. Niinkun en nyt itse ponin selkään pääsisi. Koukistan kuitenkin jalkani, ja Tarun avustuksella istunkin yhtäkkiä jälleen Aunen selässä. Tamman korvat kääntyilevän joka suuntaan, se ihmettelee hälinää. Se on onneksi jo vähän rauhoittunut, eikä säntää matkaan heti Fridan päästettyä irti ohjista. Painettuani pohkeet sen kylkiin, se kuitenkin lähtee innokkaana matkaan. Ohjaan tamman lämmittelyalueelle, ja katselen ympärilleni. Kaksi muutakin ratsukkoa on jo paikalla. Onneksi paikka ei ole niin jäässä, kuin Assin puheista olin ymmärtänyt. Edellispäivän lanaaminen oli saanut lähes kaiken jään lähtemään, ja alla oli vain tasainen, hieman kova pohja. Hetken kävelyn jälkeen kerään ohjia, ja alan taivuttelemaan Aunea, jotta se vertyisi. Tamma ei oikein ota juttua tosissaan, vaan yrittää taas luistaa hommista. Tukijoukkoni huutelee minulle neuvoja laidalta, joka saa viimein perhoset saapumaan paikalle. Ne majoittuvat vatsaani, ja järjestävät siellä omia lentonäytöksiään. Käteni tärisevät, ja tekevät ratsastamisesta vaikeaa.

Saan kuin saankin Aunen kuitenkin kuuntelemaan itseäni, ja lopulta se kulkee oikein hienosti. Juuri ajoissa, ensimmäinen ratsukko aloittaa jo. Minua pyydetään jo valmistautumaan, olisin seuraava. Seuraan ensimmäistä ratsukkoa radalla, ja huomaan radan menevän pipariksi pelkän jännityksen takia. Minun olisi pakko saada pidettyä itseni koossa. Suljen silmäni, ja hengitän syvään. Edellinen ratsukko poistuu radalta. Pian olisi meidän vuoromme loistaa. Yritän pitää käteni vakaina, kun saan luvan ratsastaa kentälle. Painan pohkeeni Aunen kylkiin, ja ratsastan kentälle ravissa. Pysäytän tamman keskelle kenttää, ja tervehdin tuomarina toimivaa Evaa. Aune ei tietenkään malta seisoa paikallaan, ja ottaa muutaman sivuaskeleen. Hyvinpä lähti.

Ratsastan ulos kentältä, ja hymyilen tukiporukalleni. Radan alku oli meiltä jännittynyt, eikä mennyt nappiin. Kuitenkin jo ensimmäisten askeltenpidennysten jälkeen onnistuin rentouttamaan itseni, ja sen seurauksena Aunekin alkoi liikkumaan yhtä hyvin kuin verryttelyn lopussa. Loppurata sujuikin sitten ilman suurempia ongelmia, vaikka miltei unohdin lopun pysähdyksen ja tervehdyksen. Askelpituuden muutokset olivat myös vaisuja, mutta onnistuivat silti jotenkin. Rata oli mielestäni oikeinkin onnistunut ensikertalaiseksi. Muut olivat ilmeisesti samaa mieltä, leveistä hymyistä päätellen. Ratsastan porukan luo, ja annan Assin ja Tarun heittää loimen Aunen selkään. Irrotan jalkani jalustimista ja loikkaan alas. Päätin kävelyttää Aunea maastakäsin hetken, ja viedä sen sitten talliin.
”Sehän meni hyvin!” Ella huutaa kentän laidalta. Näytän naiselle peukkua, ja lähden Frida vierelläni kävelemään tallille päin. Tyttö esittelee minulle napsimiaan kuvia, ja joudun jälleen ihmettelemään tämän taitoja. Kuvat olivat todellakin onnistuneet, näytimme oikein hienolta ratsukolta.

”BEAA!! Sä olit neljäs!” kuulen huudon takaamme. Assihan se siellä.
”Ai hä, neljäskö?” kysyn ihmeissäni. Ei se nyt sentään niin hyvin mennyt. Rapsutan Aunen kaulaa kummastuneena.
”Noh, luokassa oli kyllä vaan seitsemän osallistujaa, että olit siinä puolessavälissä, mutta se on kyllä tosi kova saavutus!” Assi kertoo ja näyttää puhelimestaan tuloslistoja. Siinähän me komeilimmekin listan keskellä.
”Oi Aune, sä olit niin hyvä!” hihkaisen ja loikkaan tamman kaulaan. Se katsoo minua hölmistyneenä, ja astuu muutaman askeleen taaksepäin. Se ei ilmeisesti pitänyt julkisista hellyydenosoituksista.


/Meni moti lopussa, tarkoitus oli kirjoittaa tarina ihan iltaan asti... Noh, ehkä tämä nyt riittää. Ärsytti niin, kun en saanut eilen valmiiksi, ettei tänään enää oikein irronnut.

Nimi: Taru

19.11.2017 23:18
08. marraskuuta 2017 (takautuva tarina)

”Hei Peetu oota hetki, tuun kyydissä siihen uudelle tallille!” huusin talomme yläkerrasta juuri eteisessä ulos suuntaavalle serkulleni, ennen kuin rymistelin narisevat portaat alas.
”Ekkö sie vois mennä valmetilla?” tummahiuksinen, pitkänhuiskea Peetu ähkäisi, mutta pudisteli päätään, kun vedin tallikenkiä jalkaan.
”Iskä tarttee sitä myöhemmin”, virnistin olkia kohauttaen samalla kun kävelin Peetun jalanjäljissä pihan toiseen laitaan pysäköidylle mersulle ja istuin pelkääjänpaikalle.
”Sie taiat jännittää ihan tosissas kun noin hiljanen oot”, serkkuni tuumasi parin kilometrin hiljaisen ajomatkan jälkeen, jonka aikana olin lähinnä tuijottanut edessä avautuvaa vähälumista tietä. Vastaukseksi ehdin älähtää vain nopean ”tossa!” -huudahduksen kun huomasin tien vieressä olevan kyltin ja hieman kauempana seisovan maneesirakennuksen. Kohautin olkiani Peetun mietteille siitä, miten aioin palata illalla takaisin kotiin samalla kun keräsin tavarani mersun jalkatilasta ja astuin ulos ovesta, katse kohti Hurmanjyrkän tallirakennusta.

Lyhyen matkani aikana Jynkänlahdentien varresta kohti punatiilistä tallirakennusta, mietin sen näyttäessä koko ajan vain entistä pelottavammalta, kuinka oikeaan serkkuni olikaan osunut tuumailussaan. En yleensä jännittänyt yhtään mitään, tai ainakaan näyttänyt sitä kenellekään, mutta sitten kun jännitin niin en saanut sanaa suustani, vaikka normaalisti olisin ehtinyt selostaa kolmen kilometrin aikana koko Vincent Van Goghin elämänkerran. Viime kerrasta hevosen selässä tai edes niiden lähellä oli kuitenkin kulunut jo puolitoista vuotta, ennen kuin äitini oli tällä viikolla saanut päähänsä, että tarvitsen jonkin muunkin harrastuksen kuin maalaamisen ja lukemisen. Ja ollut samalla hetkellä soittamassa johonkin lähistöllä juuri aloittaneeseen harrastetalliin ja lörpötellyt ikuisuuden tallinomistajan kanssa siitä, mikä olisi minulle toimivin harrastustapa.

Myönnettäköön, että vaikka ajatus hoitohevosesta ja ratsastamisesta tauon jälkeen oli aluksi hirvittänyt, ei se enää tuntunutkaan niin huonolta asialta. Olin kuullut äidiltäni tämän puhelun jälkeen, että tallille olisi keskiviikkona tulossa uusia hevosia, joista toisen hän oli arvellut tallinomistajan kanssa olevan varsin sopiva hoitohevonen minulle. Tuosta syystä olin nyt kävelemässä kohti Hurmanjyrkän tallirakennusta, tarkoituksenani etsiä nainen nimeltä Ella ennen kuin nämä uudet hevoset saapuisivat tallille.

Punatiilisen rakennuksen oven avatessani, kuulin toiselta puolelta tallia juttelun ääniä ja suuntasin hetken ihmettelyn jälkeen kohti huonetta, jonka ovessa luki tallitupa. Huoneessa ei sillä hetkellä ollut ketään, mutta huomasin sen perällä sohvan ja TV:n sekä harmaan kaappirivistön, jonka oletin kuuluvan tallilaisille. Koputin pariin kertaan oveen, jossa luki selkein kirjaimin ”toimisto” ja odotin hetken, kunnes kuulin myöntävän vastauksen ennen kuin astuin sisälle pienempään huoneeseen.
”Öh, tota moi, mie oon Taru ja etin Ellaa”, sanoin pöydän ääressä istuvalle, katseensa minuun nostaneelle naiselle.
”No hei! Joo, tuu vaan peremmälle ja istu vaikka tohon, mä oon tosiaan Ella”, vaaleahiuksinen nainen vastasi hymyillen ja viittasi pöydän edessä olevaa tuolia kohti toiselle kädellään, ”Sun äitisi taisikin soittaa mulle alkuviikosta?”
Nyökkäsin helpottuneesti hymyillen ja rentouduin hieman Ellan alkaessa kertomaan tarkemmin tallin tavoista ja hoitajatoiminnasta ja lopulta kysyi minulta pari kysymystä liittyen hevostaustaani. Takeltelevan alun jälkeen huomasinkin hetken päästä selostaneeni Ellalle tutulla, vauhdikkaalla tavallani koko historiani hevosten ja muidenkin eläinten kanssa, joka hymyilytti naista hieman.

”Me ehdittäisiinkin tässä välissä käydä kiertämässä talli tarkemmin ja sitten päästän sut istumaan hetkeksi taukotupaan, niin kutsun kaikki muutkin hoitajat koolle ja kerron uusista hevosista samalla kaikille”, Ella totesi lyhyen luentoni jälkeen ja lähdimme kävelemään ympäri tallia. Tallirakennus oli melko samankokoinen kuin talli, jossa viimeksi olin ratsastanut ja ajattelin, ettei minulla menisi kovin kauaa oppia kulkemaan siellä. Kierroksen jälkeen Ella pysähtyi ulko-ovea vastapäätä olevien karsinoiden kohdalle, joista muutamasta kurkki uteliaita poneja.
”Mä ajattelin, että sä voisit hyvinkin tulla toimeen sen meidän uuden suomenhevostamman kanssa. Sen nimi on Käpy ja se on vähän sellainen hassu säheltäjä, jonka kanssa ei varmasti tule tylsää. Sen karsina on tässä Pipon ja Dinon välissä. Pipo on toi kimo ponitamma ja Dino on toi tiikerinkirjava ruuna. Miltä tää susta kuulostaisi?”
”Hassut säheltäjät on itseasiassa mun lempihevosia ja suomenhevoset on myös ihan kivoja, vaikka oonkin enemmän ollut poniratsastaja”, vastasin jännittyneesti hymyillen samalla kun katselin karsinastaan ulos kurkottelevaa Dinoa. Ella totesi Kävynkin olevan melko pieni hevonen ja sanoi sitten käyvänsä hakemassa taloltaan jotain, mutta tulisi kohta takaisin tallille. Matkallaan ulos tallista nainen sanoi jotain hieman nuoremmalle, kottikärryjä hyräillen työntävälle naiselle ja minä suuntasin jo tutuksi tulleen taukotuvan sohvalle istumaan.

Tällä kertaa taukotuvassa oli kuin olikin jo muutama ihminen, joita tervehdin iloisesti ja istahdin sohvalle, kysellen näiden nimiä ja hoitohevosia. Punertavahiuksinen kertoi olevansa Assi ja hoitavansa Dinoa, kun taas toinen sanoi vähän ujommin ja hiljaisemmin nimekseen Frida ja hoitavansa Seppoa. Nyökkäilin kaksikolle hymyillen ja mietin ääneen mahtoiko Seppo olla se suurin hevonen, johon sain vastaukseksi ujon hymyn ja nyökkäyksen. Hetken kuluttua taukotupaan alkoi tulla ihmisiä vähän enemmänkin ja lopulta myös Ella palasi takaisin ja kertoi kaikille uusista hevosista, sekä esitteli minut koko porukalle samalla kun kertoi Kävystä. Pikaisten kuulumisten vaihdon jälkeen Ella päästi kaikki takaisin puuhiinsa harjaamaan hoitohevosiaan ja minä jäin kärkkymään tallin ovelle, milloin kuulisin trailerin tulevan pihaan ja pääsisin näkemään uuden hoitohevoseni. Kuullessani hiekan rahinaa auton renkaita vasten, puhahdin ovesta ulos Ellan perässä ja totesin muunkin tallinväen seuranneen perässä.

”Sä saatkin taluttaa Kävyn ulos trailerista, mutta oota hetki niin mä otan ensin Martan ulos ja talutetaan niitä pari kertaa tossa pihalla ympäri”, Ella sanoi minulle ja aloin selittämään tälle kaikkea siitä, miten hauskaa oli taas olla hoitajana. Kuskin parkkeerattua auton trailereineen, menin auttamaan tätä lastaussillan avaamisessa ja sitten pujahdin sivuovesta katsomaan, millainen tämä Käpy olikaan.
”Ootpas sie söpö”, sanoin katsellessani trailerin hämärässä pientä, rautiasta suomenhevostammaa jolla oli hauska päämerkki. Alkaessani irroittaa riimunnarua trailerin palkista, oli Käpy juuri parhaillaan hönkimässä hämmästyneenä heinäverkolle, josta oli ilmeisesti sen mielestä varsin yhtäkkiä ja kummallisesti loppunut kaikki syötävä. Naurahdin hevosen hassulle turvan vääntelylle sen nuuhkiessa heinäverkkoa ja pyysin sitä sitten peruuttamaan, heilauttamalla riimunnarua ensin vain kevyesti ja lopulta hieman suuremmalla paineella ennen kuin hölmö tamma tajusi lähteä peruuttamaan lastaussiltaa pitkin. Vielä lastaussillallakin Käpy jäi ihmettelemään uutta ympäristöään pää ylhäällä ja korvat hörössä, ennen kuin malttoi peruuttaa maankamaralle asti ja kävellä muutaman ympyrän vieressäni. Tallin ovella rautiaan oli aivan pakko saada puhista oven yläpuolelle kiinnitetylle kuusenoksalle ja sitten vasta lompsia vauhdikkaasti uuteen karsinaansa.

”Kyllä meistä taitaa ihan kaverit tulla, vai mitä?” kysyin Kävyltä jonkun ajan päästä, kun olin saanut tammalta kuljetusvarusteet pois ja tamma oli rauhoittunut syömään heiniään. Silitin mietteliäästi hymyillen paksun talviturkin jo tässä vaiheessa kasvattanutta suomenhevosta ennen kuin kirjoitin äidilleni nopean viestin, että minut voisi hakea tallilta. Jäin kuitenkin vielä hetkeksi silittämään uutta hoitohevostani, joka oli jo nyt saanut minut suunnittelemaan päässäni ties mitä tulevaisuuden varalle.

Nimi: Frida

18.11.2017 23:42
Juuri varustehuoneen ovea avatessaan Frida kuuli kiukkuisen huudon ja sitä seuranneen kolahduksen. Bea syöksyi vintin portaita pitkin ylös. Hämmentyneenä, harjakassi kädessään Frida seurasi tyttöä portaiden juurelle, muttei uskaltanut kiivetä perässä. Bea ei selvästikään halunnut seuraa, mutta saattoi tarvita sitä. Neuvottomana Frida katseli ylös hämärään. Pitäisikö mennä katsomaan? Pitäisi. Mutta mitä hän voisi tehdä tai sanoa? Huolestuneena hän vilkaisi ympärilleen. Onneksi Timo huomasi ongelman ja saapui paikalle. "Bea on ylhäällä, eikä taida olla kaikki hyvin", hän vastasi tallimestarin kysymykseen. Timo rypisti kulmiaan, lähinnä itsekseen ihmetellen, ja lähti kiipeämään ylös. Frida ei tahtonut salakuunnella, vaan palasi alkuperäiselle reitilleen kohti varustehuonetta.

Sepon harjakassi löysi oman, tutun kolonsa hyllyssä. Moni muu oli pessyt hoidokkinsa varusteet huomista avajaistapahtumaa ajatellen, eikä Frida halunnut jäädä huonommaksi. Tosin ruunan rungottomassa satulassa ei pahemmin ollut nahkaosia pestäväksi, eikä suitsistakaan ollut turpahihnan katoamisen myötä paljoa jäljellä. Niinpä hän tyytyi irroittamaan ruskearuudullisen satulahuovan, otti muutaman harjan mukaansa ja lähti kantamuksineen pihalle. Hän levitti huovan harjauspuomin päälle - sen saman, jolta oli jokin aika sitten kiivennyt Sepon selkään - ja harjasi huovan tarkemmin kuin vielä kertaakaan aikaisemmin. Seinälyhdyn valossa ei lopputulosta voinut rehellisesti arvioida, joten sisälle, kunnollisen valon piiriin palattuaan tyttö nyppi viimeiset karvat sormin. Puhtaasta huovasta huolimatta hän ei ollut tyytyväinen panokseensa, vaan päätti pestä suitsetkin.

Satulasaippua löytyi pienen etsinnän jälkeen. Frida haki sankoon lämmintä vettä ja istui penkille varustehuoneen viereen. Hän piti varusteiden pesemisestä, oli aina pitänyt. Satulasaippua oli niin kauniin väristä, ja siisti lopputulos pienen vaivan arvoinen. Larsin omistaja, Marjatta, oli joka kerta ennen kisoja tyrkyttänyt Fridalle rahapalkkiota satulasaippuan kuluttamisesta, mutta tyttö oli yhtä monta kertaa kieltäytynyt. Eihän mukavasta hommasta sopinut ottaa rahaa, ja sitä paitsi varustehuolto kuului hoitajan tehtäviin! Sehän oli vähintä, mitä vastineeksi saattoi tehdä. Pestyään suitset hän kuivasi ne pyyhkeellä ennen rasvausta. Valjasrasva oli vähän epämiellyttävää, kun sitä aina jäi kynsien alle. Puhtaat suitset tyttö ripusti koukkuun Sepon satulan alle. Valjasrasva ja -saippua päätyivät samaan laatikkoon, mistä hän oli ne löytänytkin.

"Noniin, nyt on kaikki hyvin", sanoi Timo, joka saapui satulahuoneeseen kirkkaankeltaisen harjapakin kanssa. Aunen pakki, Frida tunnisti, ja nyökkäsi tallimestarille. Hyvä, että asiat olivat kunnossa. "Tuletko lanaamaan peltoa?" tallimestari kysyi huomattuaan Fridalta loppuneen tekemisen. Tyttö suostui mielellään, varsinkin, jos pääsisi traktorin kyytiin! Mukaan saatiin vielä Mailis ja Assi. Hoitajakolmikko kiipesi traktorin lavalle valkeiden kouluaitojen sekaan. Kaikki takertuivat tiukasti lavan laitoihin, kun traktori nykäisi kärryn liikkeelle ja suuntasi pimeyteen kohti peltoa.

Vastaus:

Onneksi Bean asiat saatiin kuntoon, jotta paineita asettava kisapäivä ei mene ihan mönkään! Hyvä, että patistit Timon yläkertaan tyttöä piristämään! Kuten jo Beallekin tokaisin, on mahtavaa nähdä, miten tuette sekä tallia että toisianne!

Onpa kiva, että uppouduit tänään myös Sepon varusteiden puhdistamiseen! Rungottomassa satulassa tosiaan ei ole paljoa, mitä puhdistaa, mutta sitäkin voi tarvittaessa pyyhkäistä vähän kuivaksi puristetulla sienellä. Jos Seppo (tai kuka tahansa muukin) sattuu joskus tarvitsemaan uutta, puhdasta huopaa, niin varustehuoneen valkoisessa varustekaapissa on puhtaita huopia. Täytyy vain katsoa, että valitsee niistä oikean kokoisen :)

Timo kertoikin, että olitte kaikki kolme olleet laittamassa peltoa ratsastuskuntoon ja asettelemassa kouluaitoja. Iso kiitos siitä! Minulla menikin iso osa päivästä ihan vain lähtölistoja suunnitellessa, tallia siivotessa, puhelimeen vastatessa... En taitaisi pärjätä ollenkaan ilman teitä!

Tästä ihanasta pikkutarinasta saat 18v€ :) Olit ihanasti kietonut aiheen myös Bean tarinan ympärille!

Ella

Nimi: Humutin

18.11.2017 23:29
Tallipäivä 1

Hiljainen hyrinä kehräsi vielä Audin sisätiloissa. Katselin uteliaana edessäni tönöttävää tallirakennusta huurteisen tuulilasin lävitse.
Hurmanjyrkkä.
Mutisin vielä nimen itselleni, ennen kuin käänsin avaimen irti virtalukosta, tempaisin laukkuni etupenkiltä ja varoen viereistä mustaa Jeeppiä, avasin oven. Pakkanen puri heti poskipäihin kiinni. Astahdin ulos, ja huomioni kiinnittyi välittömästi ympäröivään hulinaan, muutamaan kiirehtivään tallilaiseen, sekä läheisen tarhan rautiaaseen puoliveriseen.
Tämä palautti minut takaisin maanpintaan.
"Timo, täytyy löytää Timo", mumisin itselleni, sulkien mustan autoni oven, ja lukiten sen kaukolukituksella, jo tallille päin marssiessani. Nostin Vuittonin paremmin olalleni, ja puskin palelevat käteni toppatakin taskuihin, muistellen hieman omituista keskustelua ostarilla muutaman päivän takaa.

- muutama päivä aiemmin -

"HUMMUS!"
Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka uskaltaa käyttää kyseistä lempinimeä. Johtuneeko masokismista, vaiko silkästä aivosolujen puutteesta, valmistauduin jysäyttämään laukkuni miehen ohimolle. Huomasin aviomieheni ottavan pelokkaan askeleen taaksepäin.
Juuri, kun olin hivauttamassa vauhtia osumaan, Timo tarrasi kiinni käteeni, kenties jo odottaen reaktiotani.
"Timppa", sylkäisin ulos ja yritin iskeä mahdollisimman monta puukkoa keski-iän ylittäneeseen hurmurimieheen. Tämä ei tietenkään saanut hevosmiehen virnettä sulamaan kasvoilta, päin vastoin, valkoinen hammasrivistö paljastettiin vain enemmän.
"Mä en oo nähnyt sua täällä sitten pitkään aikaan! Kuulin, että löit pystyyn suomenhevostallin?" mies nauroi, hymykuopat poskia kaivaen.
Helvetin charmikas, ajattelin, ja lopulta rentoutin laukkua pitelevän käteni, ja hymähdin.
"Joo, en voinut vaan vastustella tätä Suomen jäätävää pakkasta. Ja sä oot aina tiennyt, että suokit on mun sydämessä syvällä", hymyilin takaisin.
Huomasin Sebastianin liikahtavan takanani. Hän astahteli vierelleni, ja loi nopeasti katseen Timon käteen, joka edelleen piteli laukun hihnaa puristavaa, valkeaa rannettani. Huvituin hieman, mutta vetäisin käteni pois, ja vanhempi hevosmies näytti ymmärtävän tilanteen.
"Jaa, kukahan tämä komea mies on?" Timo käänsi hymynsä Sebastianin puoleen.
"Sebastian, Humuttimen aviomies", kuului lyhyt vastaus.
Virnistin itselleni; Seben ranskalainen omistushalu oli kuplimassa pinnalle. Kuin isä, niin poika -sanonta tulvahti päähäni, ja muistelin lämpimästi mieheni isää.
"Timo Kokko. Hummuksen hyvä ystävä kilpavuosilta, mukava nähdä, että kesytit tuon kakaran", Timo hymyili edelleen, tarjoten kätensä. Sebbe epäröi hetken, mutta tarttui sitten tilaisuuteen, ja vähäinen jännitys suli pois.
"Juu, kesyttämisestä en niinkään sanois", Sebastian virnisti takaisin.
"No niin, nyt kun tää on saatu pois tieltä, oli kiva tavata Timppa, mut meillä täytyy lähteä hakemaan vielä muutamia juttuja!" vetäydyin taaemmas, ja otin jo mieheni hihansuusta kiinni.
Timon kanssa juttusille jäädessään kävi monesti niin, että paikallaan oli vielä puolen tunnin päästä.
"Hei älä nyt vielä, oli mulla ihan asiaakin. Vai meinaatko oikeasti lähteä ennen kuin kuulet meikäläisen elämästä?" keski-ikäinen mies katsahti minuun, ja tunsin heti suurta epävarmuutta sen kujeilevan katseen osuessa tielleni.

-

Ja niin Timo oli ystävällisesti taivutellut minut tapaamaan erästä suomenpuoliveriruunaa Hurmanjyrkässä, uudessa työpaikassaan. Timppa uskoi, että tykästyisin ruunaan, ja koska totuuden kertoen, luotan mieheen, päädyin lopulta suostumaan treffeihin.
Ajatuksiini jumittuneena olin päässyt tallirakennuksen oville, ja havahduin vastaan tulevien, oletettavasti tuntilaisten iloiseen nauruun. Viimeisenä tallista tulevien joukossa saapui kaksi naista, molemmat kolmenkymmenen tienoilla.
"Ah, moikka! Odotaks hetken?" toinen heistä pysähtyi kohdallani, hymyillen leveästi, ja kääntyen sitten toisen, nuoremman näköisen blondin puoleen.
"Alina, onks se nyt sitten sovittu, se järjestys?" hän kysyi, ja Alinaksi nimetty nainen nyökkäsi. Tämä selvästi päätti heidän keskustelunsa, ja Alinan poistuessa kohti tuntilaisten letkaa, brunette kääntyi uudelleen puoleeni.
"No niin, anteeksi, sovimme tossa just hieman joulujuttuja. Se on kyllä paras juhlista, en pysty odottamaan, että saan laittaa kuusen. Timo kielsi lyömästä sitä pystyyn käytävän päätyyn ennen joulukuuta", nainen alkoi pulista innokkaana.
Tykkään hänestä, päätin välittömästi mielessäni.
"Joo, mun aviomies uhkasi polttaa jokaisen oksan ja havun jonka raahaan sisälle ennen joulukuun puoliväliä!" nauroin takaisin.
"Ihana, toinen joulumielinen! Kukas te muuten olette?" bruneten ilme kirkastui entisestään, jota en edes pitänyt enää mahdollisena.
"Aa tietty. Humutin, mulla oli treffit yhden teidän hevosen kanssa, Vilppuko se oli? Timo pyysi pistäytymään?" katsahdin nyt naiseen, ja tajusin hänen olevan suunnilleen 10-15cm pidempi.
"Joo, Timo kertoikin jo jotain tuon suuntaista! Mä olen Ella Kuosmanen, Hurmanjyrkän omistaja. Mennäänkö heti sitten katselemaan Vilppua? Se olis vielä tarhassa, sen tunnit tältä päivältä on jo ohi. Voisit vähän tutustella? Jos innostut, niin vielä seuraavalla kerralla voisit kokeilla selästä? Meidän maneesi on tänään täys koko illan", nyt Ellaksi esittäytynyt henkilö jatkoi puhumistaan. Nyökkäilin vähän väliin, ja odotin suunvuoroa.
"Joo mennään vaan, sitähän varten tänne on tultu. Mä katson miten meillä menee, jos kokeilen tosiaan vielä ratsailla seuraavan kerran kun käyn?" vastasin.
"Selvä, kiva juttu! Tuu vaan tänne päin, sen naru roikkuu varmaan vielä tarhalla, muistaakseni tuntilaiset jätti sen sinne viimeksi", Ella papatti ja lähti kävelemään kohti kenttää, minun seuratessa perässä.

-

Vain hetkeä myöhemmin, mutta ikuisuudelta tuntuneen jouluaiheisen reseptien vaihdon jälkeen, saavuimme tarharykelmälle. Jo tarhan porteilla odotteleva, noin 170cm korkeutta lähentelevä ruunikko katsahti uteliaasti kohti.
"Moi Vilppu!" Ella hymyili, ja käveli suoraan portille. Ruuna työnsi pakkasen kuorruttaman turpansa vasten naisen kämmentä, ja käänsi sitten päänsä puoleeni.
"Heippa komea mies", hymyilin lempeästi puoliveriselle.
Timo oli oikeassa. Vilppu oli hevonen minun makuuni.
Ella oli väistänyt sivulle irrottamaan aitaan huolimattomasti sidottua narua, kun astelin portin eteen, tarjoten käsiäni rauhallisesti ruunan puoleen. Uteliaana, se nuuskutti heti pakkasesta kylmettyneitä kämmeniä, ja lopulta painoi turpaansa niitä vasten. Hetkeä myöhemmin lämmin kieli pyyhkäisi kätteni pintaa.
Lumoutuneena tarkastelin Vilpun lämpimiä silmiä.
"Tehän tulette oikein hyvin jo toimeen! Otatko sinä pojan, vai jäättekö vielä hetkeksi tänne kylmään tuijotuskisaan?" Ella kiusoitteli vierelläni, tarjoten narua. Haltioitunut ilme kasvoillani, käännyin naisen puoleen ja otin vastaan sinisen nyörin.

-

Ohjasin ruunikon karsinaansa, napsauttaen narun lukon irti riimusta. Ella oli jatkanut matkaansa maneesiin, pahoitellen kovasti kiireitään, ja luvaten kokeilla sitruunapipareita, joiden reseptin olin jakanut jutustelumme aikana. Jatkoin matkani tallille yksin Vilpun kanssa, joka oli onneksi todella rauhallinen sekä kiltti talutettava.
Suljin karsinan oven perässäni, jättäen narun roikkumaan metallikahvaan. Päädyin jatkamaan varustehuoneeseen, tosin taukotuvan kautta. Hieman eksyneenä päädyin kävelemään ensin karsinoiden ympäri, ja saatuani jonkinasteisen ymmärryksen tallin rakenteesta, palasin takaisin nyt avonaiselle ovelle. Tosin, sen tonttuteema muistutti minua haikeasti kodissani asetetuista "Joulun tuonti"-kielloista.
Sen kummemmin ajattelematta astelin kohti enemmän tai vähemmän organisoitua kaappirivistöä, ja valitsin yhden, jonka ovessa luki ainakin toistaiseksi "tyhjä". Asetin laukkuni ylähyllylle ja jätin paksumman takkini kaappiin, jättäen päälleni toppaliivin sekä muut oleelliset varusteet.
"Voi mä tykkään tosta liivistä, mistä sä oot sen hankkinut?!" kuulin äkkiä takaani ihastuneen huudahduksen. Hieman säpsähtäneenä, käännyin ympäri, ja tapasin nuoren teini-ikäisen, kiharatukkaisen tytön.
"Tää pinkki on Ranskasta, LEBistä jos muistan oikein", hymyilin takaisin selvästikin muotitietoiselle tytölle.
"Voi hitsi, oisin heti käynyt ostamassa samanlaisen, mut sinisenä, tai keltasena. Onks niillä nettikauppaa?" hän jatkoi innostuen aiheesta.
"Ei oo, mikä on ihan syvältä. Mut mä voin tilata sulle tälläsen seuraavassa satsissa mikä tulee mulle? Mun ystävä tuo nää", kerroin vähintäänkin yhtä innokkaasti.
"Se ois ihan huippuu! Mä voin tietty maksaa sen sekä mitä kuluja tuleekaan. Nimi on muuten Beatrice, tai ihan vaan Bea. Mä hoidan Aunea, se on se suurempi ruunikko ponimummo, jos oot jo tavannut. Aika häijy tapaus", Beatrice virnisteli. Hymyilin myötätuntoisesti takaisin. Jokainen hevosihminen muistaa heti vähintään yhden elämänsä Aunen.
"Humutin. Mä oon täällä tutustumassa Vilppuun, eräs tallimestari vinkkasi siitä. Et oo sattunut-" esittelin myös itseni, mutta kysyessäni juuri Timon olinpaikkaa, itse puheenaihe saapui taukohuoneeseen, tallityttölauman kanssa.
"Hummus!" miehen iloinen tervehdys tavoitti jälleen korvani.
Hillitsin himoni väkivaltatekoihin.
"Timppa. Älä käytä tota, täällä on alaikäisiä läsnä. Voi sattuu vielä jotain", tuumasin varoittavasti. Miehen virne jälleen kerran vain leveni.
"No no, älä nyt. Sä sitten oikeasti tulit. Joko tapasit Vilpun?" tallimestari jatkoi, ja pudottautui istumaan yhdelle tuoleista.
"Enkö mä sanonut että tulen? Ja tapasin, sä oot kerrankin oikeessa, oikein hyväkäytöksinen herra kyseessä", vastasin. Bean utelias katse kävi tallimestarissa, sitten minussa.
Timo pisti tämän merkille, ja jatkoi hymyilemistään.
"Humutin on mun vanhoja kisakavereita. Osti itse asiassa mun edellisen kisahevosen, Sakarin. Kuis se voi?" mies selitti ja jatkoi jutusteluaan. Huomasin kuitenkin nopean haikeuden käväisevän hänen kasvoillaan.
"Sakari voi oikein hyvin siellä suomenputtien keskellä, tulee toimeen mun toisen hollantilaisen Perlan kans. Sä voit tulla joku päivä muistelemaan sen kisavuosia, uskon että se kaipaa vähän sun kosketusta. Mun mielestä se on jopa laiskistunut", nauroin vakuuttelevasti, ja se näytti palauttavan hymyn Timon kasvoille.
"No kiitos, mä tulen joku päivä. Ois kiva nähdä, miten se on toipunut!" miehen iloinen ääni valtasi jälleen huoneen.
Vasta tässä vaiheessa huomasin toisen uteliaan katseen tarkkailevan minua. Suunnilleen 160cm paikkeilla oleva hennohko tyttö tiiraili ujosti minua päästä varpaisiin, ja hymyilin varovasti hänelle.
"Moi, ketäs sä hoidat?" kysyin luodakseni siltaa välillemme.
"Tota, Seppoa mä. Mä oon Frida", hän vastasi vastaten arkana hymyyni.
"Humutin. Älä please kutsu mua Hummukseksi, Timo vitsailee kun käyttää sitä", vastasin rennosti. Lopulta Fridan kasvoille alkoi hiipiä hieman suurempi hymy.
"Selvä, en kutsu. Sä hoidat Vilppua? Se on tosi kiva, uskon että tuutte toimeen hyvin, varsinkin jos Timo on sitä mieltä", hoikka nuorukainen nyökkäsi hyväksyvästi, ennen kuin jatkoi kohti pientä jääkaappia. Tulkitsin tämän keskutelumme päättymiseksi, ja käännyinkin nyt vielä Bean puoleen, joka oli seurannut sivusta tilannetta. Hän selitti nopeasti päiväohjelman, ja kertoi, että siivousvarusteet löytäisin lantalan kulmalta, ennen kuin seurasi Fridaa kohti jääkaappia.

-

Haettuani Vilpun harjapakin astelin takaisin uuden, toivottavasti vielä ystäväni, luo. Ruuna käänsi päänsä puoleeni heti, kun tartuin kiinni karsinan oveen. En ollut täysin varma, mikäli Vilppu oli harjattavissa ilman kiinnitystä, joten päädyin turvallisuuden vuoksi sitomaan ruunan kaltereihin kiinni. Asetin pakin karsinan kulmaan, ja valitsin ensimmäisenä käteeni osuvan puisen harjan. Aloitin ruunikon harjauksen varmoin ottein, ja suorastaan kuulin nautinnon huokaisun, jonka hevonen päästi, ennen kuin se asettui nuokkumaan rentona. Riemuitsin hiljaa sisäisesti. Omissa suomenhevosissani oli välillä painin aihetta, varsinkin orien kanssa, ja kaipasin juuri tänään jotakin suhteellisen helppoa.
Vilpun harjaaminen osoittautui hieman heinältä sekä glögiltä tuoksuvassa tallissa oikein terapeuttiseksi. Jostain kaikui hiljainen puheensorina, muutamasta karsinasta kuului hevosten liikehdintää, ja pimenevä talvi-ilta alkoi kääntyä hämärästä pimeän puolelle.
Ajatuksiini uppoutuneena olin vaihtanut harjoja sekä sukaa. Nappasin siististi viikatun pikkuisen pyyhkeen pakin päädystä, palaten tähän hetkeen, ja kuivasin hieman ruunan kosteata selkää lautasten sekä lapojen alueelta. Hierova liike sai aikaan nuokahduksen, ja hieman yllätyksenä, hevonen päästeli hieman ilmoja. Tyrmistyneenä katsahdin uniseen Vilppuun. Sain onneksi tykähdytettyä räjähtävän nauruni tirskahduksiin, ja jatkoin sessiota, vaikkakin nyt hieman huvittuneena.
"Sehän rentoutu", vieras ääni tuumasi karsinan ovelta.
Mitä helvettiä nämä hiippailee täällä tallilla?
Ovelta virnuili nuori teinipoika, joka nojasi karmin ylälaitaan käsillään.
"Näköjään, tyypillinen mies", tuumasin takaisin, ja vaihtaen jälleen puolta, jatkoin kuivaamista.
"No ei sentään. Mut mä oon Will. Bea jo ylisti sua tuolla taukohuoneessa, tilaat sille ranskalaisia varusteita", poika jatkoi keskustelua, hieman miettivämpään sävyyn.
"Kai mä sitten. Nimi on Humutin, kiva tavata. Hoidatko jotain täällä?" vastasin kohteliaasti takaisin, nostaen katseeni Williin. Olin jo paikantanut tämän Britteihin päätellen niin ulkonäönkin että hennosti särähtävän aksentin puolesta.
"Ei, mulla on ihan yksäri. Chappi, suomenpuoliverinen", hän sanoi, ja erotin ylpeyden nuoren äänestä.
"Kiva, puoliveriset on kivoja. Niin monitoimisia, tosin mä tykkään enemmän painoittua koulupuolelle", vastasin nyt hymähdellen. Vaihdoin pyyhkeen sieneen, ja siirryin Vilpun nuokkuvan pään puoleen. Nostin varovasti sitä ylös, ja uninen ruuna tirkisteli minua silmillään. Siirsin nopeasti riimun sen kaulalle, ja aloin puhdistaa sen päätä.
"Joo mä tiedän, sä kisasit joukkueessa yhdessä vaiheessa. Muistan sut telkkarista", Will myönsi nyt hieman ujosti, ja en pystynyt piilottamaan hymyäni.
"No mä oon tehnyt vähän kaikkea, joukkuekisaaminen yhtenä niistä. Oletan että säkin kisaat?" vastailin teinille. Vilppu painoi nyt päätään alaspäin, ottaen tukea sylistäni. Laiskimus, kuiskasin sen korvaan.
"No tarkoitus on, kunhan pääsen Chapin kans alkuun. Mut mä lähden hakemaan sen kans tarhasta, oli kiva tavata! Sun kannattaa osallistua Timon maastoon joku kerta!" Will nauroi sinnittelylleni pitää puoliverisen päätä ylhäällä, ja yhtä hiljaisesti kuin poika oli saapunutkin, hän oli poissa.
Tonttuverta, tuumin, tonttuveri näissä juoksee.

-

Palautin pakin paikalleen, hiki juosten otsaani pitkin. Onneksi en ollut käyttänyt hirveästi pohjavoidetta ja puuteria tänään, sillä se juoksisi nyt iloisesti alas hien mukana.
Vilppu oli nauttinut harjaamisesta aina siihen asti, kunnes olin tarrannut kaviokoukkuun, ja koskettanut sen takajalkoihin. Olin maanitellut, lahjonut ja lopulta suivaantunut ruunalle, ennen kuin se oli suostunut nostamaan maahan juurtuneet kavionsa. Ja koko ajan ruunikko oli nykinyt kavioitaan pois. Käytin ainakin 20 minuuttia pelkästään takakavioihin.
Aseteltuani pakin varusteiden ohelle päädyin ruokintahuoneen puolelle. Bea oli maininnut ruokinta-ajat, ja tarkastellen kelloa, huomasin sen lähenevän kahdeksaa. Tallin sisällä kävi nyt suhteellisen meluisa hulina loppujen tuntilaisten tuodessa ja hoitaessaan ratsujaan. Lukien läpi ruokintaohjeet, valmistin rehuseoksen. Ottaen ohjeistuksen mukaisesti heinää kuljetin satsin Vilpun karsinalle, varoen ohi kulkevaa Williä sekä mustaa oria, jonka oletin Chapiksi. Väistin myös juuri ja juuri kulman takaa ilmestyneen nuoren tytön, joka pyyhkäisi hieman turhankin vauhdikkaasti varustehuoneen puolelle.
Tasapainoitellen pääsin lopulta jo hieman kärsimättömän Vilpun karsinalle, avaten sen oven. Ruuna yritti jo siepata suullisen heinää ohikulkiessani, mutta napakka "ei" sai sen luopumaan aikeesta. Täyttäen heinäverkon jätin sen Vilpun käsittelyyn, ja hoidin nyt rehuseoksen tarjolle. Tarkistin samalla, että ruunikon vesikippo oli puhdas eikä turhan törkyinen, sekä suolakivi vielä riittävän ehjänä. Tallin hulina oli rauhoittunut iltatallin työskentelijöihin, ja karsinoista kuului jo tasainen, tyytyväinen rouske.
"Heippa Vilppu, mä tuun pian takas, jos pääsis selkäänkin ens kerralla", taputin ruunan lapaa hellästi, ja palkinnoksi ruunikko käänsi päänsä katsomaan minua, ja puhalsi lopulta hellästi ilmaan. Rapsutin varovasti hevosen karvaa kynnelläni, ja se palasi takaisin heinäverkon kimppuun. Tällöin poistuin karsinasta, varmistaen, että se oli kunnolla kiinni, ja käännyin kannoillani kohti taukohuonetta. Päättäväisenä, seuraava kohteeni olisi toimisto, jossa ilmoittautuisin hoitajaksi Hurmanjyrkkään.

---
Tuli vähän pitkä D: Lupaan etten aina kirjoita näin pitkästi.
Mutta tämmöinen tästä tuli, ensimmäinen tallipäivä Hurmanjyrkässä.

Vastaus:

Tervetuloa (vai pitäisikö sanoa bienvenue) nyt sitten virallisesti tallipoppooseen, Humutin! En tiennytkään, että Timo on vanha tuttusi! Pitääkin pyytää Timoa jatkossa mainostamaan Hurmanjyrkkää kaikille vanhoille tutuillensa, hänellä kun noita suhteita on iän myötä tullut rutkasti enemmän, kuin vaikkapa minulla! :D

Tutustuitkin päivän aikana jo reippaasti muihinkin tallilaisiin Timon lisäksi, loistavaa! Kiva saada meille noinkin ektrovertti uusi hoitaja, vaikka onhan tallilaisten vakioporukka jo tiivistynyt paljon ujostelevaan alkuun verraten! Vilppu puolestaan on ihana kaveri sekin, varsinainen viilipytty! En ole varmaan eläessäni törmännyt yhtä rauhalliseen ja "Kaikki käy" -asenteella olevaan puoliveriseen. Teidän harjaustuokio taisikin sujua ilman mitään ongelmia, vaikka kavioiden puhdistus osoittautuikin hieman vaikeammaksi. Se taitaakin olla Vilpun ainoa miinuspuoli, mutta epäilen senkin johtuvan ainakin osittain hevosen jäykkyydestä, Vilppu kun on niin helppo jumiutumaan. Etenkin takakaviot kannattaakin puhdistaa mahdollisimman lähellä maata niin, että ruunan ei tarvitse nostaa jalkojaan kovin korkealle. Vaikka hoitajalta se vaatiikin ylimääräistä kumartelua, niin silti se on yleensä Vilpulle helpompi keino - ainakin repiminen loppuu :)

Olipa todellakin pitkä ja hyvin kirjoitettu tarina. En löytänyt juurikaan virheitä, ja monet hauskat repliikit saivat hymyn huulille :) Tarina oli mukavan rennolla, rävällä otteella kirjoitettu, eikä se pituudestaan huolimatta kääntynyt missään vaiheessa tylsäksi. Ainoa, mistä voisin huomauttaa, on kappalejaot, joihin ei välttämättä tarvita viivaa, vaan yksi tyhjä rivi riittää :)

Tästä superpitkästä, ja oikein kivasta ensitarinasta saat 23v€ :)

Ella

Nimi: Frida

18.11.2017 21:56
Viime aikainen synkkyys ei ollut kokonaan haihtunut, hiipivän hallan tavoin se järsi sielua edelleen. Täytyi vain odottaa sen loppumista. Olihan sen joskus kadottava, olihan? Frida kiiruhti terapiasta ehtiäkseen tallille, kun oli vielä valoisaa. Katriina oli kaikesta huolimatta ollut tyytyväinen ja oikein erikseen maininnut Sepon hyvää tekevän vaikutuksen.

Vaikka Ilmarinen parasta mahdollista seuraa olikin, ei Frida voinut Katriinan tavoin hevosta varsinaisesti terapeutiksi kutsua. Olihan jättikokoinen ruuna paljon enemmän: se oli hänen paras ystävänsä, eikä ystävä ole terapeutti! Silti Sepon ansiosta elämä ei enää ollut yhdentekevää, vellovaa massaa. Huonot päivät ja viikot eivät sittenkään kestäneet ikuisesti, eikä ilman niitä olisi voinut tietää hyviä hetkiä olleen. Tunteita ei ollutkaan vielä lopullisesti tapettu! Tyttö hautasi kasvonsa lämpimään, ruunikkoon turkkiin. Karvat kutittelivat poskipäissä, mutta hän ei välittänyt. Kunhan vain Seppo oli siinä.

Halattuuan hevosta riittävästi Frida puki sille riimun päähän ja antoi palan leipää. Tallin piha oli pakkasten myötä saanut taas uuden lumipeitteen, jonka hän toivoi vihdoinkin myös jäävän paikoilleen. Plussakelien aikana sulanut lumi ja loska oli jäätynyt tallatuille reiteille. Seppo löntysti lautasen kokoisine kavioineen ja hokkeineen ilman vaikeuksia, mutta vain kahden ihmisjalan pito ei ollut aivan samaa luokkaa. Frida yritti välttää liukkaimpia kohtia ja kulki ajoittain roikkuen kaksin käsin hevosen lavassa. Onneksi ruuna oli niin jykevä, että siitä saattoi ottaa tukea vetämättä molempia kumoon. Oikeastaan taluttajan horjuminen ei tuottanut jättiläiselle minkäänlaisia vaikeuksia, se olisi voinut hinata hänet talliin asti ihan huomaamattaan. Kuka taluttikaan ja ketä?

Karsinassa Seppo ensi töikseen ratsasi ruokakuppinsa. Frida jätti ruunan nuolemaan kippoa siksi aikaa, kun kävi itse keräilemässä varusteita. Sepon suitset ottaessaan hän huomasi niiden näyttävän oudolta. Niissä ei ollut turpahihnaa. Tyttö tarkasti viereiset telineet, jospa suitset olisivat menneet vahingossa sekaisin, mutta ei. Kuolaimet kyllä olivat Sepon omat, omenaiset kolmipalaoliivit, ja hihnojen nahka tutusti tummanruskeaksi kulunutta. Frida kohautti olkiaan. Ehkä Ella oli ottanut turpiksen joulun kunniaksi pois. Eihän Seppo koko remmiä edes tarvinnut, joten hän ei jaksanut nähdä vaivaa sen etsimiseen. Yhdestä sekatavaralaatikosta hän kaivoi muutamia heijastimia. Päivä oli jo kääntymässä iltaa kohti, joten hämärän tuloon ei olisi enää pitkä aika.

Tallissa riitti vilinää, oli tunteja ja kisojen valmistelua. Frida yritti pysäyttää aikaa karsinassa numero 20. Hiljaa, ihan hiljaa hän hyräili Sepolle kauniita lauluja piirtäessään sormellaan ääriviivoja valkoiseen merkkiin ison ystävänsä otsassa. Turri painoi silmänsä kiinni, eikä avannut niitä edes harjauksen ajaksi. Hassua, että niin suuri ja järkkymättömän oloinen otus kuitenkin oli niin hyvin herkkä. Frida kieputti pitkiä jouhia sormensa ympärille, avasi kerän ja kieputti uudelleen. Hän ei hennonnut havahduttaa Seppoa pilvilinnoista, se olisi ollut julmaa. Keinoista kaunein oli kuitenkin kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Tyttö napsautti kuivan ruisleivänpalan puoliksi, ja kas, hevonen heräsi kuin taikaiskusta täysin valmiina ottamaan ruuan vastaan. Enää ei haitannut tarjota sille leivän lisäksi kuolaimia.

Lisättyään vielä yhden vaatekerroksen takin alle ja varmistettuaan, että heijastimia oli riittävästi, Frida talutti Sepon ulos. Minkä päältä tällä kertaa pääsisi kyytiin? Hän hoksasi harjauspuomit tallin seinustalla. Ne olivat vähintäänkin riittävän korkeita, joten tanssijan notkeudella hän hypähti toisen puomin päälle ja siitä Sepon karvaiseen selkään. Ella sattui juuri kulkemaan ohi talliin mennessään. "Maastoonko menossa?" hän kysyi. Frida nyökkäsi ison hevosen lähtiessä liikkeelle. "Joo. Autan kisajutuissa kun tullaan takaisin", hän lupasi, ja toivoi äänensä kantavan ovelle asti. "Hyvä juttu, ei paniikkia. Oi, olet ottanut turpahihnan pois! Sopii hyvin Sepolle!" tallinomistaja huomasi vetäessään ovea kiinni perässään. Sitä mieltä Frida itsekin oli, turparemmittömyydestä oli pelkkää iloa! Wait, what? Jollei Ella ollut poistanut hihnaa, niin kuka sitten? Vaihtoehtoja tosin oli useita, eikä tyttö jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Oli keskityttävä Seppoon.

He lähtivät tallin pihasta parkkipaikkojen ohi, ja hetken ison tien viertä seurattuaan ylittivät sen. Seppo oli suuri, pehmeä ja lämmin. Frida mietti, minkä vuoksi satuloita tai turpahihnoja ylipäätään käytettiin, ihan yliarvostettuja sellaiset, kun maailmassa oli Seppoja. Hän antoi ruunalle pitkät ohjat. Tien valot jäivät taakse heidän kulkiessaan metsätietä edemmäs. Laskeva aurinko täytti taivaanrannan purppuranpunaisella ja oranssilla, ja ensimmäiset tähdet syttyivät talvisen tummalle taivaalle. Metsässä ei ollut yhtä paljon lunta kuin avoimella tallin pihalla. Polun varteen oli kasautunut vain pieni kinos, ja puut näyttivät kuin tomusokerilla kuorrutetuilta. Frida käänsi melkein niskansa nurin, ennen kuin löysi taivaalta etsimänsä. Pohjantähti, siellä se loisti miljoonien muiden joukossa. Kulkijoiden matkaa valaisi enää ainoastaan kalpea kuu.

Sepon selässä oli hauska keikkua, ruunan häntä heilahteli puolelta toiselle, kun tyttö kääntyi katsomaan taaksepäin. Niin leveä selkä! Siinä olisi voinut vaikka nukkua. Hän pyyhki lunta tumman takamuksen päältä: lumisade oli alkanut. Ilma oli täynnä taivaasta putoavaa glitteriä, kuin pieniä tähdenpalasia. Frida kääntyi jälleen menosuuntaan päin ja halasi valtavaa ratsuaan. Nyt aika oli pysähtynyt.

Syvällä metsän tummansinisessä siimeksessä tyttö uskalsi oikeasti laulaa ratsulleen. Pehmeän hörähdyksen myötä ruskeat talvikorvat kääntyivät ratsastajan suuntaan. Pakkanen kiristyi, se piirsi alakuloisena kumottavan kuun ympärille hailakanväriset halot ja sai hengityksen huuruamaan. Juuri tässä ja nyt, laulajan murheista huolimatta, kaikki oli kuten pitikin. Ja niin hiljaa, että vain hevosen harjaan putoavat lumihiutaleet sen kuulivat, soi Täällä Pohjantähden alla.

Mezzosopraanon sävelten vaiettua ei kuulunut kuin kavioiden vaimea töminä lumisella tiellä. Pohja oli hyvän tuntuinen, ja lämpimästä alustasta huolimatta Fridaa paleli, joten hän keräsi hiukan ohjia ja pyysi Seppoa raviin. Jättiläinen lähtikin omaan suureen tyyliinsä etenemään reippaammin. Aluksi tyttö joutui pitelemään sen harjasta kiinni, mutta löysi tasapainonsa taas pian. Hymy nousi kasvoille, taival taittui, eikä ratsastaja yksinkertaisesti voinut vastustaa toisen jalan siirtämistä aavistuksen eteenpäin. Seppo hypähti yllättävän kevyesti laukalle. Kyyneleet nousivat silmiin, ei itkusta, vaan kylmästä pakkasilmasta. Frida piteli edelleen mustasta harjasta kiinni, mutta ei siksi, että olisi pelännyt tai tarvinnut tukea. Maa kumisi niin, että Peikkometsän mörrimöykyt pysyivät varmasti piiloissaan, eivätkä häirinneet heidän menoaan! Tyttö hymyili leveämmin kuin aikoihin, ja kun se ei enää riittänyt, kupliva ilo purkautui puhtaana nauruna. Hän unohti palelunsa ja keskittyi edessään viuhuviin jouhiin, karvaisiin korviin ja ilmassa pöllyävään glitteriin, joka sekoittui hengityksen valkeaan huuruun.

Seppo pudotti laukalta raviin, polkaisi etujalallaan ilmaa ja vinkaisi kuin villiori. Frida pörrötti sen harjaa yhä nauraen. Ei kai tällaista voinut oikeasti ollakaan! Mitä jos kaikki olikin vain unta? Jättiruuna oli kuitenkin todellinen, tuttu ja turvallinen. Sen selkä oli maailman paras paikka.

Vastaus:

Ihanaa kuulla, että Seppo on todellakin tuonut elämääsi valoa! ♥ Ihan lämmittää omaakin mieltä, kun sinusta huomaa, miten tärkeä Seppo onkaan! Kuten sanoitkin: se on ystävä, ja voisihan hevosta kai jonkinlaiseksi terapian antajaksi kutsua, jos ei nyt aivan terapeutiksi. Olen joskus kuullut sanonnan, että ystävät ovat parasta terapiaa – ja niinhän se onkin. Ne auttavat unohtamaan arjen huolet ja murheet, ja erityisesti Seppo on kyllä harvinaisen hyvä kyseisessä työssä!

Sepon ja Fridan halit on kyllä söpöin näky ikinä! Seppokin varmasti antaisi sinun roikkua kaulassaan vaikka koko päivän, mutta ehkä ihan hyvä, että veit ruunan haukkaamaan happeakin :D Erityispisteet vielä heijastimien käytöstä! Tähän vuodenaikaan ne ovatkin huipputärkeitä, vielä kun kunnon lumihankikaan ei ole valaisemassa matkaa. Ja olipa hyvä, että saatiin maastolenkitkin vihdoin ihan täysin kuntoon, niin pääsette kunnolla maastoilemaan! Tehän taidattekin olla Sepon kanssa ihan samanlaisia metsäsamoilijoita molemmat :) Teillä oli kerrassaan ihana maastolenkki kahdestaan! Seppo onkin kyllä mahtava maastoratsu, eivätkä sitä kyllä Peikkometsän mörrimöykyt pelottaisikaan. Sinä puolestasi olet ihan syntynyt sen ruunan leveään selkään!

Mutta mihinkähän se Sepon turparemmi on oikein hävinnyt? Luulin tosiaan, että sinä olit tarkoituksella sen ottanut pois – eikä siinä mitään, vaikka olisitkin. Rennompi lookki tosiaan sopii Sepolle, eikä se turpahihnaa ihan välttämättä tarvitse :) Ehkä pidän kuitenkin silmät auki, josko se jostakin putkahtaisi eteen, meneepähän varustekaapin perukoille säilöön sitten, ellei palaa Sepon suitsiin :)

Tästä tarinasta saat 24v€ :)

Ella

Nimi: Beatrice

18.11.2017 19:34
”Koita nyt olla!” karjaisen tuskaisena. Aune oli juuri tänään päättänyt olla hankala poni, eikä harjaamisesta siksi meinannut tulla mitään. Olimme äidin kanssa lähteneet koko illaksi tallille auttamaan kisavalmisteluissa, ja olimme huomanneet, ettemme olleet ainoat. Saapuessamme oli viimeinen talutustunti vielä käynnissä, mutta tallissa oli silti melkoinen tungos. Jotkut siivosivat karsinoita, toiset kiikuttivat kouluaitoja peltoa kohti. Ella oli värvännyt äidin kisapäiväksi buffetia pitämään, ja nyt auttamaan parkkialueiden merkitsemisessä. Jäin itse odottelemaan Aunea tunnilta, ja etsin aikani kuluksi valkoisen kisahuovan valmiiksi tamman satulaan vaihdettavaksi. Tiesin, etteivät kisat olleet mitkään hirvittävän viralliset, ja olisin pärjännyt aivan tavallisella pukeutumisella, mutta halusin silti meidän olevan eduksemme. Olin jopa pari päivää sitten ostanut tori.fin kautta käytetyt kisaratsastushousut, ja äiti oli hakenut ne eilen postista. Kisatakkia en omistanut, mutta ajattelin laittaa valkoisen kauluspaidan ja sen päälle mustan toppaliivin, close enough.

Olin nyt todella lähellä menettää malttini. Aune oli tietenkin viety tunnille hieman huolimattomasti harjattuna, enkä päässytkään niin helpolla kun olin kuvitellut. Lisäksi tamma pyöri paikoillaan kuin kaistapää, ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Tyhmä poni!
”Mikäs meidän prinsessalla on? Onko unelmisi prinssi eri mieltä uusien verhojen väristä?” Timo virnuilee pää karsinan oven välissä. Oi miten minun tekisikin mieli työntää ovi kaikin voimin kiinni, ja katkaista miehen kaula, mutta sen sijaan nostan keskisormen pystyyn ja mulkoilen miestä niin vihaisesti kun osaan. Timon virne levenee entisestään, mutta ymmärtää kuitenkin vetää päänsä käytävän puolelle.
”Tämä tässä on meidän pikku prinsessa, Bea, jolla on nyt vähän huono päivä”, Timo esittelee minut jollekin takanaan seisovalle. Vilkaisen uteliaana, kenelle hän tallia esittelee, ja huomaan tummahiuksisen pojan katsovan suoraan minuun, ja iskevän sitten silmään. Pyöräytän omia silmiäni, ja mulkaisen sitten poikaa mahdollisimman epäystävällisesti. Juuri nyt en ollut valmis tutustumaan uusiin ihmisiin.
”Tämä on Will, uus hevosenomistaja Hurmanjyrkässä. Mutta tehän varmaan voitte tutustua myöhemmin, joskus kun Beakin on herännyt oikealla jalalla...” Timo sanoo, ja pyytää poikaa seuraamaan itseään. Pyöräytän silmiäni uudelleen, ja alan selvittämään Aunen harjaa takuista huomaamattani hieman liian kovakouraisesti.

Saan harjan selvitettyä yllättävän nopeasti, jonka jälkeen päätän puhdistaa enää vain tamman kaviot. Harjaamisen voisi jättää aamuksikin, jos Aune olisi silloin yhteistyöhaluisempi. Yritän tarttua tamman jalkaan, mutta se astuu askeleen sivullepäin. Olen aika varma, että savu alkaa jo nousta korvistani. Toisella yrityksellä saan otteen jalasta, ja Aune jopa nostaa sen. Saan kavion jo puoliksi puhdistettua, kun Aune yhtäkkiä varaa kaiken painostaan ylhäälläpitelemälleni jalalle, ja otteeni kirpoaa. Kavio tallaa suoraan jalalleni, ja kiljaisen tuskasta.
”Hemmetin paskakasa, oo sitten keskenäs!” huudan itkuisena. Eihän tästä nyt tullut mitään. Heitän kaviokoukun karsinan nurkkaan kaikin voimin, ja ryntään käytävälle. Huono päiväni oli tarttunut Auneen heti saatuani sen huomaani, eikä yhteiselostamme tullut tällähetkellä mitään. Juoksen käytävän päähän tallivintin portaille, ja loikin ne ylös kolme porrasta kerrallaan. Nurkassa näen vanhan sohvan, ja kompuroin sen luo. Heittäydyn sen nurkkaan, ja annan kyynelten valua poskiani pitkin sotkien ripsivärit ympäri kasvojani. En olekaan pitkään aikaan kunnolla itkenyt.

En saa olla kauaa yksin, kun jo kuulen portaista ryminää. Eikö edes tallivintillä saa olla rauhassa? Yritän rauhoittaa itseäni, mutta nyyhkytyksestä ei ole tulla loppua. Toivottavasti tulija ei olisi Ella tai äiti.
”Hei prinsessa, mikä nyt? Sanoinko jotain väärää?” Timo kyselee huolissaan ovelta. Pudistan päätäni. Mies astelee luokseni, ja istuu sohvalle viereeni. Katson poispäin, tämä nyt varsinkin on noloa.
”Bea, kerro nyt” Timo laskee kätensä olalleni.
”Aune on perseestä”, sanon ääni väristen. Timo naurahtaa vaisusti, ja vetää minut kainaloonsa.
”Se vanhus osaa kyllä olla aika vaativa, mutta en minä asiaa nyt aivan noin vahvasti ilmaisisi”, Timo sanoo. Mulkaisen miestä, mutta alan jo rauhoittua.
”Mitä jos mentäisiin yhdessä Aunen luo, minä voin kyllä auttaa sinua sen hoitamisessa”
Nyökkään, ja nousemme ylös. Pyyhin kyyneleeni kämmenselkääni, ja totean ripsivärini todella levinneen melkoisesti. Toivottavasti emme törmäisi käytävällä keneenkään.

Aune nuokkuu karsinassa silmät kiinni, edelleen sidottuna kalteriin. Pujahdamme Timon kanssa sen luo, ja käyn hakemassa kaviokoukun nurkasta. Ojennan sen Timolle, joka putsaa Aunen kaviot ilman ongelmia.
”Olin ajatellut letittää tuon harjan”, mutisen, ja osoitan letitystarvikkeita harjapakin vieressä.
”Siinä mä oon huono, mutta voin harjata Aunea sillä aikaa, kun sä letität”, Timo sanoo ja kumartuu harjapakin puoleen. Huokaisten siirrän kuminauhalaatikon lähemmän, ja pujotan sormeni ympärille muutaman kuminauhan. Alan sitten jakaa harjaa sopiviin osiin, sen tehtyäni letitän osiot. Etsin sitten taskustani neulan ja lankaa, jotka sinne varustehuoneessa sujautin. Katkaisen langasta sopivan pätkän, ja pujotan sen neulansilmään. Aune pysyy nyt paikoillaan hienosti, ja antaa jopa Timon harjata itseään. Alan tekemään leteistä sykeröitä, ja kiristän ne langalla.

Lopulta Aune on valmis, ja näyttää melkoisen hienolta. Elämäni ensimmäinen kisaharja näyttää melkein ammattilaisen tekemältä, ja Timo on onnistunut saamaan jokaikisen roskan sen turkista pois. Haen äkkiä loimen käytävän puolelta, ja heitän sen Aunen selkään. Olin etsinyt varustehuoneesta ohuimman loimen estämään enintä likaantumista yön aikana, jottei aamustani tulisi niin kiireinen. Kiinnitän soljet, ja katson sitten Timoon silmät loistaen ylpeydestä.
”Aunehan näyttää tosi hienolta!” mies kehuu. Kiedon käteni tämän ympäri, ja halaan miestä kiitokseksi.
”Nohnoh”, Timo mutisee ja taputtaa selkääni kömpelösti. Irrotan otteeni, ja katson Aunea. Se tuijottaa minua ystävällisesti, ja rapsuttaessani sen otsaa hörähtää. Olen tirauttaa jälleen muutaman kyyneleen, tällä kertaa onnesta. Saan kuitenkin hillittyä itseni, ja tartun harjapakkiin.
”Hei mä voin kyllä viedä ne, mene siistiytymään… pandaprinsessa”, Timo sanoo sa naurahtaa. Hymyilen itsekin leveästi, ja ojennan harjapakin miehelle. Kiitän tätä jälleen avusta, ja irrotan Aunen kalterista. Lähtiessäni ripustan riimunnarun oveen.

Saan viettää vessassa pitkän tovin, kunnes olen vihdoin sen näköinen, että kehtaan jälleen astua ihmisten ilmoille. Oven avattuani olen törmätä Kiiraan, joka kiljaisee säikähdyksestä. Säpsähdän itsekin, ja olen pissata housuun.
”Kappas, mukava törmäillä!” sanon ja läpsäytän naista olkapäähän. Kiira naurahtaa, ja vilkaisee ympärilleen.
”Ootko nähnyt Ellaa hetkeen?” Kiira kysyy. Pudistan päätäni, ja kurtistan kulmiani. Äitiäkään en ole tallissa nähnyt tulomme jälkeen.
”Onko sulla tekemistä?” kysyn. Nyt on Kiiran vuoro pudistaa päätään.
”Et viittis auttaa mua pyyhkimään enimpiä likoja Aunen varusteista?” kysyn toiveikkaasti.
”Kyyllä mä itseasiassa vaikka voisin”, Kiira myöntyy.

Vaihdan Aunen satulaan aiemmin löytämäni kisahuovan, ja pyyhin sen sitten nopeasti läpi kostutetulla sienellä. Kiira pyyhkii suitset samallatavalla nopeasti sienellä. Onneksi varusteiden edellisestä puhdistuskerrasta ei ole kauaa, eikä perusteellisempaa puunausta siksi vaadita.
”Onko nämä uudet suitset?” Kiira kysyy.
”Joo! Ostin pari päivää sitten, maksoi vaan kakskytviis euroo”, kerron. Kiira ripustaa suitset naulaan, ja minä nostan satulan sen viereen telineeseen. Sienet viemme paikalleen koriin, ja päätämme yhdessätuumin etsiä Ellan, jolta voisimme kysyä lisää tekemistä. Sitä varmasti löytyisi.

”Kiira ja Bea, ootteko nähneet Ellaa?” Mailis huutaa heti astuttuamme käytävän puolelle. Assi ja Frida seisovat Mailiksen takana, ja katselevat ympärilleen etsivästi.
”Sitä mekin etsitään. Ootteko käyny katsomassa pellolla?” Kiira kysyy.
”Ollaan, ei se ollut sielläkään. Ollaan etitty oikeastaan kaikkialta”, Assi kertoo. Oikeasti, voiko aikuisen naisen hukata?
”Ootteko käyny maneesissa?” Kiira kysyy. Kolmikko pudistaa päätään. Päätämme lähteä joukolla tarkistamaan sieltä.

Maneesin ikkunoista tulvii valoa, joten joku siellä on. Avaan oven hiljaa, ja vilkaisen sisälle. Siellähän Ella onkin, seisoo maneesin keskellä. Astun sisäpuolelle, ja joudun ottaa leuastani kiinni estääkseni sen lattialle putoamisen. Ella neuvoo ravaavaa ratsukkoa, Käpyä ja… äitiä?
”Mitä hittoa?” mutisen, ja huomaan ystävieni katsovan minua kysyvästi.
”Toi on mun äiti”, kerron näille hölmistyneenä, ja huidon käsilläni epämääräisesti kohti ratsukkoa. Muutaman muunkin suu loksahtaa auki, enkä yhtään ihmettele. Äidillä on näköjään taidot edelleen tallella, Käpy liikkuu nätisti. Huomaan maneesin laidalla Tarun, joka seuraa parivaljakkoa tarkasti katseellaa. Kipitän tämän viereen, ja muut seuraavat minua.
”Mitä täällä tapahtuu?” kysyn tytöltä.
”Saatiin hommat tehtyä, ja Ella kysyi haluaisko äitis kokeilla ratsastaa pitkästä aikaa”, Taru kertoo. Olen kuin puulla päähän lyöty, ei äiti ole hinkunut ratsaille pitkään aikaan.

Pian äiti kaartaakin Kävyn jo keskelle, ja hyppää luontevasti alas selästä. Huomaan tämän jalassa Ellan ratsastushousut ja -saappaat, jotka istuvat yllättävän hyvin myös äidille.
”Kivaa!” äiti hihkaisee, ja lähtee kävelemään Kävyn kanssa meitä kohti. Taru lähtee tätä vastaan, ottaakseen Kävyn huostaansa.
”Ootko valmis lähtemään?” äiti kysyy minulta, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyökkään edelleen hieman hölmistyneenä, ja mutisen hyvästit ystävilleni. Laahustan autoon odottamaan äitiä, joka suuntasi taukotupaan vaihtamaan vaatteita. Olipahan ilta!

Vastaus:

Voi ei! Että sattuikin Aunen känkkäränkkäpäivä huonoon ajankohtaan juuri ennen kisoja! Se varmasti syö itseluottamusta ja paljon, mikäli edellisenä päivänä kaikki menee mönkään. Timo osaa kyllä välillä olla aika suuri suustaan noiden vitsiensä kanssa, mutta loppujen lopuksi (yleensä) osaa myös vakavoitua oikealla hetkellä. Onneksi mies sai sinut myös paremmalle tuulelle, sillä hän olisi kyllä muuten joutunut vakavanlaatuiseen kehityskeskusteluun kanssani tallin toimistossa, mikäli olisin kuullut sinun päätyvän ihan ypöyksin itkemään tallivintille!

Timon kanssa Aunen hoitaminen sitten sujuikin ihan hyvin, ja totisesti Aunesta tuli hieno, kun sitä iltaruokia jakaessa vilkaisin! Ihan superhienot sykeröt, mikäli et ole paljoa aiemmin hevosten harjoja letitellyt! Minulla kesti varmaankin pari vuotta, ennen kuin onnistuin tekemään sen näköisiä sykeröitä, että niillä oikeasti kehtasi mennä radallekin :D Olitkin muuten Hurmanjyrkän poppoosta Sannin lisäksi ainoa, joka osallistui kilpailuihin, muita tallilaisia näkyikin sitten enemmän talkoohommissa. Oli ihana nähdä, kuinka sekä sinä, että myös muu hoitajapoppoo oli apuna avajaispäivää järjestämässä, olitte ihan korvaamattomia! ♥

Äitisi, enkä pahemmin minäkään, tainnut ehtiä kertomaan sinulle iltasuunnitelmistamme! :D Käpy sattui juuri olemaan vapaana ja Tarukin sopivasti hoitohevostaan hoitelemassa, joten rohkaisin äitiäsi nousemaan tamman selkään. Hevostaidot eivät tosiaan hevillä unohdu, ja äitisi todellakin ratsasti persoonallista Käpyä rauhallisin ja taitavin ottein! Mitä luulet, saisinkohan äidistäsi leivottua vielä vakiotuntilaisenkin? :D

Tästä tarinasta saat 23v€ :) Toivotaan, että kiukkuinen ponineiti ja myöskin ratsastaja ovat paremmalla tuulella huomenna!

Ella

Nimi: Kiira

18.11.2017 00:42
Taukotuvan sohva tuntui mukavan upottavalta, kun istuin siihen ja vedin väsyneet jalkani suoriksi lattialle. Syvä huokaisu pääsi ilmoille ja sillä hetkellä taukotuvassa oli ihanan rauhallista. Muut tallilla olevat hoitajat olivat juuri ratsastustuntia katsomassa, jota sillä kertaa Ella piti. Itse olin käynyt kokeilemassa taas kouluratsastusta Nepparin kanssa ja se oli mennyt yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla. Hoidattaessa trakehner oli yhtä ihana kuin enkeli, mutta kentälle päästyään piru sai sen valtaansa. Ainakin osittain. Lopputunnista leveä läsinen ruuna oli jopa kuunnellut apujani, kun olimme jälleen kerran kokeilleet taivutuksia ja uutena asiana olin ottanut pohkeenväistöä trakehnerin kanssa.

Hymyillen, tuo muisto mielessäni katsoin ympärilleni taukotuvassa, jonka joulukoristeiden kanssa Ella oli selvästi pistänyt parastaan. Punalakkisia ja harmaahapsisia tonttuja oli melkein joka nurkassa, puhumattakaan pukin lasisista poroista. En voinut olla miettimättä että kuinkahan moni lasinen poro olisi mennyt rikki ennen kun kerkeäisimme edes joulukuuhun. Jouluvalot kiersi seiniä ja huomasin jopa lattian rajassa olevan tonttuoven, mikä sai vain virnistyksen leviämään kasvoilleni. Muistinkin että Bea oli vasta pari päivää sitten maininnut taukotuvan tonttuovesta. Se oli niin söpö! Vaikka joulukoristeet olikin paljon paremmat kuin mitä olin osannut odottaa, ulkona ei ollut kovin jouluista tunnelmaa. Lunta oli edelleen maassa, mutta lumen sijasta taivas antoi niskaamme räntää. Räntäsateen takia hiuksenikin olivat vielä märät ratsastuksen jäljiltä.

Vilkaisin taukotuvan seinässä olevaa mustareunaista kelloa, joka näytti kahtakytä vaille neljää. Toiset hoitajat olisivat vielä jonkun aikaa katsomassa ratsastustuntia ja koska tarvitsin jotain tekemistä, päätin äkkiä ruveta puhdistamaan Nepparin varusteita. Ne olivat jo ehtineet kuivua ja jos totta puhuttiin, ne todella tarvitsisivat puhdistusta. Nousin ylös taukotuvan sohvalta ja suunnistin tieni varustehuoneeseen, jossa minua tuli vastaan yksi Hurmanjyrkän tallityöntekijöistä, vuoden minua vanhempi Oona Markkanen.
"Terve Oona, osaatko neuvoa että mistä voisin mahdollisesti löytää satulasaippuan ja valjasrasvan?" kysyin tallityöntekijältä, joka oli nostanut ruskeat hiuksensa korkealle poninhännälle.
"Joo, tietenkin osaan ja voin neuvoa. Tule, näytän sinulle mistä voit löytää myös hevosshampoot ja sun muut puhdistusaineet", Oona sanoi ystävällisesti hymyillen ja johdatti minut varustehuoneen yhteen nurkkaan. Nurkassa oli parissa korissa kaikki puhdistusaineet, ensimmäisen valkoisen laatikon päällimmäisenä näin etsimäni satulasaippuan ja valjasrasvan.
"Kiitos. Päätin juuri pari sekunttia sitten että Nepparin varusteet tarvitsevat puhdistusta", sanoin Oonalle ja hän naurahti.
"No joo, niinkin voi olla", hän sanoi ja vielä sanottuamme heipat toisillemme, Oona lähti tekemään omia hommiaan. Minä ryhdyin kasaamaan Nepparin varusteita varustehuoneen kuluneelle sohvalle.

Saatuani kasattua hoitohevoseni varusteet yhteen kasaan, aloin ensimmäisenä rasvaamaan Nepparin suitsia. Suitsia rasvatessa totesin hiljaa mielessäni että ohjat oli kaikista helpoin osa rasvata ja kun olin kuljettanut rasvarättiäni pitkin ohjia, siirryin otsapantaan ja muihin hihnoihin. Kiitos Ellan laittamien joulukoristeiden, aloin saada itseeni vielä enemmän joulumieltä kuin mitä minulla jo oli. Tajusin hetken päästä alkavani hyräilemään So This Is Christmas kappaletta. Irvistin ja yritin lopettaa hyräilemistä, mutta eihän siitä mitään tullut. Joulumieli oli tullut jäädäkseen. Heti kun olin saanut suitset kunnolla puhdistettua ja rasvattua, siirryin satulaan. Kiillotin Nepparin satulan niin hyvin, että olin varma sen hohtavan puhtauttaan ainakin kymmenien kilometrien päähän. Virnistin itsekseni ja hetken päästä aloin kuulemaan ääniä tallin puolelta. Selvästi ratsastustunti oli loppunut ja siellä otettaisiin varusteita pois hevosten päältä. Tiesin että pian myös varusteita alettaisiin tuomaan varustehuoneeseen, enkä halunnut olla muiden tiellä Nepparin varusteiden kanssa. Kävin siis viemässä hoitohevoseni tavarat takaisin niiden omille paikoilleen, samalla kun vein myös puhdistustarvikkeet ja pujahdin juuri tallin puolelle kun ensimmäiset ratsastajat tulivat tuomaan varusteita.

Puikkelehdin tallilla kävijöiden joukossa ulos tallipihalle ja tervehdin ohitseni menevää Ellaa, kun askeleeni veivät minut Nepparin tarhalle. Ruuna oli tarhan kauimmaisessa päässä syömässä heiniään, joita se yritti jo vähän sulaneen lumen seasta kaivella. En tehnyt mitään elettäkään että olisin ilmoittanut Nepparille olemassa olostani. Katselin vain hymyillen, porttiin nojaten trakehnerin rauhallista käyskentelyä sen omassa tarhassa.

Vastaus:

Minuakin kyllä harmittaa ainainen räntäsade! Lunta sentään on maassa, mutta maisema vaikuttaa silti jatkuvan sateen takia synkältä. Toivottavasti nämä kuitenkin edes nämä vähäiset lumet pysyvät maassa! Joulu ainakin on tyystin pilalla (ja sitä myötä myös yli-innokas joulukoristeluni valuu hukkaan), jos joulunakin tallipiha on lumen sijasta kuran peitossa!

Olipa hyvä, että märän ratsastuksen jälkeen vielä jaksoit puhdistaa ja rasvata Nepparin varusteet. Siitäkin syystä näistä kurakeleistä olisi jo mukava päästä eroon, ettei aina ulkona liikkumisen jälkeen tarvitsisi puhdistaa koko hevosta varusteineen! On hyvinkin mahdollista, että Nepparin satulassa oli teidän ratsastuksienne jäljiltä tulleiden hiekkojen lisäksi myös viimeisen kuukauden hiekat, pölyt ja tomut. Varusteita ei tuntilaisten ja hoitajien lisäksi juuri kukaan muu puhdista, ja valitettavan harva tuntilaisista niitä todella puhdistaa. Siksi teidän hoitajien apu onkin ensiarvoisen tärkeää juuri hevosten varusteista huolehdittaessa! Teidän ansiostanne nuhjuuntuneet nahkaremmit eivät katkeile kesken ratsastustuntien eivätkä satulat kulu puhki (ellette sitten kiillota niitä ihan liikaa) :D

Tästä tarinasta saat 18v€ :)

sekunttia
→ sekuntia

So This Is Christmas kappaletta
→ So This Is Christmas -kappaletta

Nimi: Beatrice

17.11.2017 20:02
Kävelen tallia kohti kameralaukku olalla keikkuen. Olin kieltäytynyt kohteliaasti kavereideni bilekutsuista, vedoten kiireeseen. Toivoin vain, että muut tallilaiset olivat tehneet samoin. Kisoihin oli enää muutama päivä, ja minun olisi kiireen vilkkaa värvättävä itselleni henkilökohtainen valokuvaaja. Ja tämä ilta aikaa opettaa kyseistä henkilöä käyttämään kameraani. Mieluiten olisin tosin kuvannut itse, mutta olen ainakin ymmärtänyt, ettei ihminen voi olla kahdessa paikkassa yhtä aikaa. Toivoin vain, että joku olisi harrastanut valokuvausta edes jonkinverran, ja osaisi jopa mahdollisesti säätää kameraa ilman opastusta.

Tallituvassa istuikin melkoinen joukko hoitajia odottelemassa tunnin loppumista. Päätin esittää asiani heti ovesta astuttuani, jottei kukaan ehtisi karkaamaan.
”Osaako kukaan täällä käyttää kameraa?” huikkaan ja katselen ympärilleni toiveikkaasti. Muutama vain vilkaisee minua, pyörittää päätään ja jatkaa sitten sitä, mitä oli tekemässä. Tulee hiljaista, ja nyt suurin osa katseista on kääntynyt kohti minua. Punastun, ja toivon niin kovaa kuin kykenen, että meikkivoiteeni on pysynyt paikoillaan päivän ajan. Se peittäisi enimmät paloautoilut.
”Ihanko oikeesti ei kukaan?” mutisen hiljaa, ja saan vastaukseksi vaan pään pudisteluja. Kukaan ei varmasti vain halua myöntää, koska arvaa joutuvansa palvelijakseni myönnettyään. Vedän syvään henkeä, ja laahustan kaapilleni. Ei sitten. Tungen kameralaukkuni kaappiin, ja päätän lähteä katsomaan, oliko Aune tällähetkellä tunnilla. Avaan talliin johtavan oven, ja olen törmätä Fridaan, joka on juuri tulossa kohti samaa ovea kuin minä. Tyttö kaivautuu syvemmälle huppariinsa, ja välttelee katsettani. Päätän koittaa onneani.
”Ootko koskaan sattunut käyttämään kameraa?” kysyä töksäytän ja toivon parasta. Frida vilkaisee minua kummastuneena, mutta keskittyy sitten kenkieni kärkiin. Vilkaisen itsekin kenkiäni, vain varmistaakeni, ettei niissä ole reikiä.
”Oon mä joskus jotain kuvia ottanut”, Frida mutisee, ja ihmettelee, kun kiljaisen innosta. Juoksen hakemaan kameralaukun taukotuvasta, ja ojennan sen tummiin pukeutuneelle tytölle. Hän ottaa sen varovasti vastaan, ja nostaa viimein katseensa kunnolla minuun.
”Sinut on juuri valittu ainoana hakijana minun ja Aunen viralliseksi kisakuvaajaksi!” sanon ja heilautan päätäni pyytäen siten Fridaa seuraamaan minua.

Tuntia on vielä kymmenen minuuttia jäljellä, kun istahdamme maneesin penkille. Vuorossa oli valokuvauksen pikakurssi. Avaan kameralaukun, ja nostan huulipunakokoelman ja Aunen jälkeen suurimman ylpeyteni esiin. Canon eos 80d, mopon jälkeen kallein hankintani koko elämäni aikana. Onneksi edellisen kamerani objektiivit olivat sopineet tähän, muuten olisin vararikossa. Poistan suojuksen linssin päältä, ja käynnistän kameran. Nostan sitten kameran silmieni tasolle, ja alan tarkkailla ympäröivää maailmaa sen kautta. Maneesin valot ovat yllättävän hyvän, kuva ei rupea kohisemaan kuten useimmissa maneeseissa pimeällä. Nappaan muutaman kuvan tuntilaisista, ja säädän kameran asetuksia. Sormeni liikkuvat kameran napeilla luontevasti, tietäen juuri mistä painaa. Kun saan otettua mielestäni kelpoisen kuvan, annan kameran Fridalle.
”Ota muutama kuva, niin opetan sitten miten voit kisoissa säätää kaikkia arvoja tarvittaessa”, sanon ja katson, kun tyttö nostaa kameran epäröiden ylös. Hän räpsäisee muutaman kerran, ja selaa sitten galleriaa arvioiden. Mielestään parhaan kuvan hän näyttää minulle.
”Tosi hyvä! Sulla on silmää”, kehun ja alan sitten selittää, mitä eri napeista tapahtuu.

Frida on nopea oppimaan, ja tuntilaisten kaarrettua pituushalkaisijalle lopettelemaan, on Frida saanut napsittua liudan onnistuneita kuvia. Kehun tyttöä jälleen, ja kipaisen sitten Ellan puheille.
”Ellaa! Voinko ottaa Aunen hetkeksi?” kysyn ja osoitan Fridaa kameroineen. Ella vilkaisee kyyryssä istuvaa tyttöä, joka tälläkertaa maan sijaan tutkailee kameran ruutua.
”Tottakai, sen ratsastaja ei muutenkaan kerkeäisi jäädä sitä hoitamaan”, Ella sanoo ja viittaa vaaleahiuksisen tytön Aunen kanssa luoksemme. Tyttö ojentaa Aunen ohjat minulle, ja lähtee sitten nopeasti ulospäin. Annan Aunen haistella hetken kättäni, ennen kuin nostan sen tamman otsalle ja rapsutan sitä hiljaa mutisten. Ellakin taputtaa Aunea nopeasti, ennenkuin lähte tuntilaisten perässä kohti tallia opastamaan jalkojen kylmäyksissä ja varusteiden huoltamisessa. Säädän nopeasti jalustimet, ja ponkaisen sitten Aunen selkään. Viittaan Fridaa olemaan valmiina, ja painan pohkeeni Aunen kylkeen liikkeellelähdön merkiksi. Tamma lähtee kummastuneena kävelemään uraa pitkin.
”Joo Aune, kyllä sä kohta pääset kavereiden luo!” sanon tamman vilkuillen kaipaavan oloisena ovea. Ratsastan pari volttia, ja nostan sitten ravin. Onneksi Aune on lämmitelty valmiiksi, eikä tarvitse tuhlata siihen aikaa. Kamera räpsyy katsomossa, ja yritän saada Aunen kulkemaan selkä ja kaula mahdollisimman pyöreänä. Se onneksi vastaa apuihini kuuliaisesti, eikä ryhdy sen suuremmin kokeilemaan taitojani. Kokeilen kerran myös ratsastustunnilla harjoittelemaamme pohkeenväistöä, ja se onnistuukin jo melko hienosti. Frida on siirtynyt kentän puolelle, ja toivon hänen ottaneen hienoja kuvia edestäpäin.

”Otan yhden laukkapätkän tuolle pitkälle sivulle, oo valmiina!” huudan Fridalle, joka kipittää hetki asemiin. Kulmassa annan avut oikeaan laukkaan, jonka aiemmin totesin Aunen vahvemmaksi. Tamma nostaa laukan innokkaana, ja tunnen heti sen panevan parastaan. Ilmeisesti ponikin ymmärtää, milloin sitä kuvataan. Keskityn itsekin istuntaani, ja suuntaan katseeni suoraan eteenpäin. Hiukseni pomppivat samaan tahtiin Aunen kanssa, ja yhtäkkiä tajuan unohtaneeni kypärän tallin puolelle. Kulma lähestyy, joten hidastan nopeasti ravin kautta käyntiin, ja annan Aunelle ohjia.
”Noh, saitko?” kysyn Fridalta, joka kohauttaa olkiaan, ja lähtee kävelemään minua kohti. Päästän ohjat käsistäni, ja nappaan tilalle minulle ojennetun kameran. Frida kävelee vierellämme, kun avaan kuvagallerian.
”Herranjumala sä oot hyvä!” kiljaisen kun olen vilkaissut kolme ensimmäistä kuvaa. Frida oli ottanut kuvat juuri kuten olisin itsekin ottanut, kuvakulmat olivat täydellisiä. Joissain kuvissa kohde oli hiukan sivussa, mutta se oli täysin ymmärrettävää, olimmehan kokoajan liikkeessä.
”Sä oot varmaan kuvannut vaikka kuinka paljon ennen tätä?” kysyn, ja huomaan Fridan punastuvan huppunsa alla.
”Joskus oon kokeillut”, tyttö mutisee ja laskee taas katseensa jalkoihinsa. Tytöstä ei todellakaan saanut puheliasta yrittämälläkään.
”Mä siirrän nämä koneelle tänään ja muokkaan näitä vähän, voin laitta sulle sitten parhaita”, kerron. Frida nyökkää, ja ottaa kameran vastaan sitä tarjotessani.

Pian ratsastan maneesin keskelle, ja hyppään alas selästä. Frida oli kertonut vievänsä kameran kaappiini, ja lähtisi sitten omiin hommiinsa. Nostan jalustimet ylös, ja vedän ohjat Aunen pään yli. Taputan tammaa kiitokseksi, ja lähden sitten taluttamaan sitä tallia kohti. Aune kävelee pää pitkällä alhaalla, ja askeltaa rennosti. Pihassa ei ole ketään, joten saan nauttia hiljaisuudesta, jonka rikkoo vain hokkien uppoaminen pihan ohueen jääkerrokseen. Metri metriltä tallia lähestyessämme sen äänet kantautuvat korviini, ja voimistuvat pikkuhiljaa. Tallin äänet eivät minua ole ikinä häirinneet, vaikka muuten en kamalasta puheensorinasta pidä. Istun ennemmin kirjastossa kuin kauppakeskuksessa. Tallilla meno on kuitenkin erilaista, ja siellä tunnen kuuluvani porukkaan. Toki minulla on koulussakin oma jengini, mutta läheiset kaverit siitä puuttuivat. Kaikilla kavereillani oli aina ollut ystäviä jengin ulkopuolelta, minulla ei ennen tätä.

Kun sain Aunen karsinaan, avasin nopeasti sen satulavyön, ja vedin satulan käsivarrelleni. Availin juuri toisella kädelläni suitsien solkia, kun kuulin askelien pysähtyvän käytävälle, juuri Aunen karsinan kohdalle. Käännyin ympäri, ja huomasin Ellan hymyilevän naaman kurkkimassa tekemisiäni. Kohotan kulmiani kysyvästi.
”Niin, mä sitä vaan, että jos satuitte saamaan onnistuneita kuvia silloin lopputunnista, niin lähetä ne mulle tähän sähköpostiin”, Ella sanoo ja ojentaa minulle pienen paperilapun.
”Joo. Mihin sä niitä?” kysyn ja työnnän paperin taskuuni.
”Nettisivuille”, Ella kertoo ylpeänä. Ainiin, olinkin tutkaillut Hurmanjyrkän nettisivuja ennen hoitajana aloittamista.
”Kysy Fridalta saatko laittaa sen nimen kuvien yhteyteen, se ne on ottanut”, kerron ja kiskon sitten suitset Aunen päästä. Ella nyökkää ja syöksähtää tutkimaan tallin pimeimpiä nurkkia Fridan löytääkseen.

Vien varusteet tutuille paikoilleen, ja otan linimentin korista. Purkki tuntuu huomattavasti kevyemmältä kuin edelliskerralla sitä käyttäessäni, pitäisi pyytää Ellaa hankkimaan lisää. Hevosista suurimman osan jalat kylmättiin ratsastuksen jälkeen, ja päivittäin linimenttiä kuluikin valtavia määriä. Palaan purkin kanssa Aunen luo, ja levitän linimentin huolellisesti sen jalkoihin. Haen sitten tammalle ostamani jouluriimun käytävän puolelta, ja pujotan sen Aunen siroon, jo hieman harmaantuneeseen päähän. Suljen soljen, ja selvitän harjaan ilmestyneen takun sormin. Aune hamuaa takkini helmaa, ja joudun hätistämään sitä takkini kimpusta naureskellen. Olen jo uskaltanut alkaa käyttämään uudempaa takkiani, ja kuvien takia minulla oli muutenkin hieman normaalia paremmat vaatteet päällä. Ratsastushousuni olin jo liannut, mutta muuten olin suhteellisen puhdas. Aune kuitenkin sotkisi vaatteeni huolella, jos sen sallisin. Taputan ponia vielä kerran kaulalle, ja pujahdan sitten käytävään. Vedän karsinanoven kiinni, ja käyn palauttamassa linimentin paikalleen. Sitten siirryn taukotupaan, joka on harvinaisen hiljainen tavalliseen verrattuna. Nappaan kameralaukun kaapistani, ja asettelen hihnan mukavasti olalleni. Kaivan puhelimen taskustani, ja tarkastan illan bussiaikataulun. Seuraava kotiin vievä bussi lähtisi jo viiden minuutin päästä. Täytyisi pitää kiirettä, jäisellä kelillä kävely oli melkoisen hidasta.

Illalla makaan sängylläni läppäri sylissäni. Sain juuri viimeisenkin kuvan muokattua, ja yritin nyt päättää, mitä lähettäisin Ellalle. Lopulta päädyn kahteen kuvaan, joista toisessa tuntilaiset ravaavat jonossa, ja toisessa ovat keskellä maneesia, juuri laskeutumassa satulasta. Naputtelen pienen viestin kuvien yhteyteen, kirjoitan Ellan sähköpostiosoitteen vastaanottajakenttään, ja klikkaan ”Lähetä”. Palaan sitten kuvakansioon, josta olin jo valinnut lempikuvani minusta ja Aunesta. Se oli lyhyeltä laukkapätkältämme, hetkeä ennen kuin tajusin unohtaneeni kypärän. Kuva on juuri sopivasta kulmasta, ja täydellisellä hetkellä otettu. Säädettyäni valotusta hieman, Aune näyttää jopa talviturkissaan huomattavasti nuoremmalta ja lihaksikkaammalta kuin oikeasti onkaan. Hiukseni lentävät vallattomana kiharapilvenä pääni ympärillä, ja punainen huulipunani sopii hienosti yhteen Aunen satulahuovan kanssa. Siirrän kuvan puhelimeeni, ja avaan Instagramin. Yritän hetken pähkäillä sopivaa kuvatekstiä, kunnes viimein muistan aikoja sitten näkemäni kuvan. ”No matter how old I am, I’m always going to want a pony for Christmas”. Teksti sopi loistavasti ajankohtaan, äiti voisi ottaa neuvosta vaarin (Mitä se vaari ensinnäkään tekee neuvossa...?) ja ostaa minulle Aunen joululahjaksi… Julkaisen kuvan, ja alan sivusilmällä seurailemaan tykkäyksien ja kommenttien kertymistä. Hoitajaystäväni ihmettelevät Aunen upeutta, muutama poikapuolinen kaverini kommentoi jotain todella kulunutta ruualla leikkimisestä. Mummoni, jolla on myös Instagram-tili tottakai, pyytää minua olemaan putoamatta. Äiti taas kehottaa jatkossa käyttämään kypärää. Hymyillen laitan puhelimeni näyttölukkoon, ja lasken lattialle sänkyni viereen. Läppärin sammutan, ja nostan pöydälle. Oli tullut Bean nukkumaanmenoaika.

Vastaus:

Haha, kisakuvaajan hankkiminen saattaakin olla yllättävän hankalaa! Tiedän montakin ratsastajaa, joita ei kuvat tai kuvaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Instagramin täyttämisen lisäksi ovathan ne ihania muistoja, mutta mitä kaikki eivät välttämättä osaa edes kuvitella, ovat kuvat ja etenkin videot sitäkin parempia opettajia! Niistä näkee hyvin, miltä oma ratsastus ja hevosen meno näyttää – selässä ollessa kun maneesin peilejäkin ehtii korkeintaan vaan vilkuilemaan.

Kiva, kun sait Fridan kuvaajaksi! Ja jopa Aunekin osoittautui varsin kuvaukselliseksi, vaikka tallin sivuille lisätyissä kuvissa poni muistuttaa enemmänkin ryömivää matelijaa :D (Tai sitten hieno liikkuminen ja hyvät kuvat johtuivat yksinkertaisesti taitavasta ratsastajasta ja taiteellisesta kuvaajasta).

Kiitos ihanista kuvista, ne päätyvät varmasti tulevaisuudessa tallin sivuille! Minä kun en Instagramia omista, niin sinun täytyy ehdottomasti joku päivä näyttää myös laukkakuvanne minulle! Sait sen kuulostamaan niin ihanalta, että jotain tuollaista voisi melkein kehystää taukotuvan seinälle! 8) Seinät huutavatkin tyhjyyttään (tai siis huusivat, nythän niillä roikkuu joulukoristeita), ja olisi ihana saada sinne vaikka pari hyllyä mahdollisia tulevia palkintoja varten ja muutama taulu tunnelmaa luomaan. Olen jo suunnitellut, että tekisimme talliporukalla jonkun maastolenkin / muun jouluratsastuksen joulutamineissa, ja olen jo päättänyt, että Hurmanjyrkän ensimmäisen joulun on päädyttävä taulun muotoon! Sinut, Bea, onkin siis taidettu valita ainoana hakijana opettamaan Timo tai joku muu tallilainen käyttämään kameraa jouluna, sillä sinä ja Frida olette itse kuvassa mukana ;)

Tästä tarinasta saat 22v€ :)

Ella

Nimi: Kiira

16.11.2017 21:04
Hengitykseni höyrysi raikkaassa pakkasilmassa ja katuvalojen kullankeltainen loiste loi eteeni tien, jota kautta pääsin helposti kulkemaan Hurmanjyrkkään. Hennot lumihiutaleet leijailivat maahan asti, johon oli jo edellisen yön aikana ehtinyt ohut lumikerros jäädä. Ihan vain lumisateen takia olin herännyt seitsemän aikaan vapaapäivänäni ja lähtenyt käymään Nepparin luona. Hetken päästä irvistin itsekseni, kun olin lentää selälleni tallipihalle päästyäni. Jalkani nimittäin osui jäätyneeseen lätäkköön, jota kukaan ei ollut ehtinyt vielä hajottaa. Saatuani tasapainoni takaisin, jatkoin matkaani ja eikä mennyt aikaakaan kun jo avasin punaisen tallirakennuksen oven.

Vedin sisääni juuri sitä tuttua, tallille kuuluvaa tuoksua, johon yhdistyi hevoset ja heinät. Se sai aina hymyn kasvoilleni, niin kuin nytkin. Hevosten kuorsaamisen ja hiljaisten hirnahduksien lisäksi tallikäytävällä ei ollut sitä tavanomaista hälinää, mikä aina iltapäivällä koulujen ja töitten jälkeen vallitsi. Mennessäni hoitajien taukotupaan, vastaani ei tullut ketään ja vasta päästyäni perille taukotupaan sain huomata etten suinkaan ollut yksin tallilla. Pisamakasvoinen Assi istuskeli taukotuvan sohvalla ja lueskeli Ellan sinne tuomia Hippos lehtiä. Vaaleahiuksinen Beatrice taas oli juuri kaappinsa luona ja veti jalkaansa ratsastuskenkiään kiharaiset hiukset silmille valahtaneena. Hymyilin kummallekin hyväntuulisena.
"Huomenta!" tervehdin heitä samalla, kun menin tunkemaan vaaleanruskeaa ratsastuskassiani omaan harmaaseen kaappiini. Melko lyhyessä ajassa sinne oli ehtinyt kertyä tavaraa varasukista aina eväslaatikoihin asti, joten oli kovan työn alla että sain ratsastuskassini sinne ahdettua.
"Huomenta, mitäs sä?" Assi kysyi ja käänsi lehtensä sivua. Sivusilmällä vilkaistuani huomasin että lehden aukealla komeili tummanruunikko suomenhevonen, jonka nimeä en kyllä nähnyt kuvan alta.
"Ajattelin kokeilla onneani Nepparin kanssa. Satulalla", totesin ähkäisten. Vedin juuri talviratsastussaappaita jalkaani ja koska minulla oli myös violetit villasukat jalassani, ne eivät menneet jalkaan ihan niin hyvin kuin olisin toivonut.
"Onnea vaan sen kanssa", Assi sanoi naurahtaen ja virnistin hänelle, onnea minä juuri tulisin tarvitsemaan.

Vaikka taukotuvassa olikin ollut porukkaa, tallin puolella ei niin vielä ollut. Askeleeni kaikuivat siis tyhjällä, mutta vielä niin siistillä tallikäytävällä, kun suunnistin tieni Nepparin luokse. Ruunan karsinan kohdalle päästyäni Ellakin tuli viimeinkin sisälle. Hän hyräili samalla jouluista kappaletta ja koska olin itsekin kuunnellut paljon joulumusiikkia siihen aikaan vuodesta, tunnistin Ellan hyräilevän Varpunen jouluaamuna kappaletta.
"Huomenta. Olet hyvin jouluisella tuulella", tervehdin Ellaa hymyillen.
"Onhan se jo marraskuu ja luntakin on vähän maassa", Ella totesi naurahtaen kepeästi.
"Totta", sanoin ja väistin niin, että Ella pääsi ohitseni oranssimustan riimunnarunsa kanssa. Hän oli selvästi jo menossa viemään hevosia ulos.
"Jos tarvitset muuten apua, voin myös tuoda hevosia ulos", tarjosin auttavaa kättäni tallin omistajalle, ennen kun hän kerkesi hävitä näkyvistä.
"Sittenhän me saamme hevoset nopeasti ulos, kun Assi ja Beakin lupautuivat auttamaan minua. Sinä voit viedä vaikka Vilpun, Prinssin ja Nubin", Ella ehdotti ja kun olin hymyillen nyökännyt hänelle, hän jatkoi matkaansa.

"Sori ruunaseni, joudut nyt vähän aikaa odottamaan harjausta", lepertelin Nepparille kuin pikkulapselle konsanaan ja leveä läsisen trakehnerin hirnahtaessa, nappasin käteeni keltaisen riimunnarun ja kävelin vähän matkaa eteenpäin tallikäytävällä, jolloin saavuin Vilpun karsinan kohdalle. Tummanpuhuva suomalainen puoliverinen odotteli jo karsinassaan ulos pääsyä.
"Terve Vilppu. Oliko hyvä yö?" juttelin ruunalle kun avasin sen karsinan oven. Pujahtaessani sisälle karsinaan, taputin Vilppua kaulalle ja napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni. Ruuna hamusi silkkisellä turvallaan kättäni ja tuntiessaan ettei minulla ollut mitään annettavaa, kuulosti kuin se olisi tuhahtanut hyvin tympääntyneesti. Naurahdin hevoselle ja lähdin viemään sitä oikeaan tarhaan. Parin tallilla käynnin jälkeen koko paikka oli käynyt jo hyvin tutuksi minulle, joten minulla ei ollut ongelmia Vilpun tarhan löytämisessä. Vilpun myös tarhatessa yksinään, minun oli helppo vain laskea se portilta käsin irti, sillä ei tarvinnut varoa muita hevosia. Lähtiessäni Vilpun tarhalta ja päästessäni takaisin talliin, Assi tuli vastaan taluttaen Hurmanjyrkän uusinta tulokasta, suomenhevosta Hitsiä. Hymyilimme toisillemme ja minä siirryin seuraavan ulos lähtevän hevosen karsinan luokse. Gotlanninruss Prinssi tuijotteli korvat hörössä, kun avasin sen karsinan oven. Prinssin jälkeen minulla oli enää Nubbi ulos vietävänä.

Parinkymmenen minuutin päästä kaikki hevoset olivat tarhoissaan ja kun Ella ryhtyi jakaamaan niille aamuheiniä, viimeinkin pääsin aloittamaan hommani Nepparin kanssa. Harjaustuokiomme sujui hyvin, jos ei erinomaisestikin. Neppari seisoskeli kiltisti paikoillaan minun jutellessa sille niitä näitä ja siinä vaiheessa kun vein harjat takaisin varustehuoneeseen ja otin satulan sekä suitset mukaani, ehdin jo miettiä hiljaa mielessäni että ehkä ratsastuskaan ei menisi yhtään hullummin. Hylkäsin kyseisen ajatuksen kuitenkin melkein saman tien, kyse oli nyt Nepparista. Huhujen mukaan se trakehner osasi olla aikamoinen kuumakalle kentällä. Mieleeni palautui myös Ellan sanat Nepparista; että ruuna osasi olla melko haastava ratsailla. Puuskahdin hiljaa ja juuri ohitseni menevä Bea kuuli puuskahdukseni. Hän kääntyi katsomaan minua hyvin kysyvän näköisenä.
"Mikä hätänä?" Bea kysyi ja irvistin hänelle.
"Tuota noin.. Sanotaanko nyt niin että aikomukseni on nousta Nepparin selkään", totesin ja Bean kävellessä toisella puolellani, laitoin hoitohevoseni satulan telineelle ja suitset sen koukkuun roikkumaan.
"Aa. Siinä tapauksessa onnen toivotukset voisivat olla paikallaan", Bea sanoi ja kun ryhdyin satuloimaan leveä läsistä ruunaa, nyökkäsin vastaukseni, jonka jälkeen Bea lähti oman hoitohevosensa Aunen luokse.

Varustaminen sujui yllättävän hyvin ja kun olin valmis, astuin askeleen taaksepäin ja hetken vain ihastelin varusteet ja suojat päällä seisovaa rautiasta trakehneria. Neppari hirnahteli melkein tyhjälle tallille ja lepuutti toista takastaan. Todella toivoin että hoitohevoseni olisi yhtä rauhallinen kentällä, mutta toivomiseen se sitten saikin varmasti jäädä. Huokaisten kävin itselleni sopivan kokoisen kypärän päähäni ja kun pääsin takaisin Nepparin luokse, otin ohjat sen kaulalta ja lähdin taluttamaan ruunaa maneesiin.

Hurmanjyrkän maneesi oli hyvin tilava ja sen kummallakin pitkällä sivulla oli riveittäin ikkunoita, joista näkyi sopivasti juuri tarhojen takaa nouseva aamu-aurinko, mikä kultasi pilvien reunat ja sai kaiken ympärillään muutenkin näyttämään kullanhohtoiselta. Valo ylsi aina maneesiin asti. Taluttelin Nepparin keskelle maneesia ja pysähdyin sitten niin, että katsoin hevosta silmiin.
"Okei. En usko että haluat vaikeuksia itsellesi, joten sinun on paras olla tiputtamatta minua selästäsi meidän ensimmäisellä ratsastuskerralla, ymmärrätkö?" kysyin vakavalla äänellä hoitohevoseltani, joka osoitti jo rauhattomuuden merkkejä steppailemalla edes takaisin edessäni. Tuhahdin hiljaa. Tästä se alkaa.

Ongelmat alkoivat heti kun olin päässyt Nepparin selkään. Minun ei tarvinnut edes painaa pohkeitani ruunan kylkiin, kun se jo lähti menemään eteenpäin rivakkaa tahtia. Keräsin ohjat kunnolla käteeni ja samalla laitoin jalustimia jalkaani. Leveä läsinen trakehner oli ehtinyt jo kiertää maneesin pari kertaa ympäri, kun lopulta sain jalustimet jalkaani. Paransin istuntani ja katsoin suoraan eteenpäin Nepparin korvien välistä. Ruunan vauhti ei yhtään hiljentynyt ja viskoi se päätänsäkin yrittäen saada ohjia itselleen. Sormeni olisivat hellinä ratsastuksen jälkeen, siitä olin ihan varma. Päätin pitää ratsastukseni ihan vain käynnissä ja ravissa sillä kertaa, olinhan ensimmäisen kerran Nepparin selässä.
"Okei okei. Tänään otetaan rauhallisesti, jookosta?" kysyin Nepparilta ja se vain hirnahti kovaan ääneen. En tiennyt oliko se vastaus kysymykseeni vai yrittikö hevonen vain saada minut lisäämään vauhtia, mutta se sai virnistyksen kohoamaan kasvoilleni.

Aloitin ratsastuksen hyvin helpolla tehtävällä, jonka arvelin Nepparinkin osaavan vaikka unissaan, nimittäin taivuttelun. Vaikka ruuna yrittikin nostaa koko ajan laukkaa ja sen selässä tuntui siltä kun hevonen olisi astellut tulikuumilla kivillä, muutaman kierroksen jälkeen kun olimme menneet oikeaan suuntaan, onnistuin huomaamaan että Neppari oli melko jäykkä. Se taipui hyvin huonosti kulmissa. Parikymmentä minuuttia alkutunnista käytin siis siihen että sain Nepparin taipumaan kulmissa. Mitä pidempään työskentelimme taivutuksien parissa, sitä pahemmin tajusin ruunan kuumuvan ja pyrkivän enemmän eteenpäin. Sain ihan tosissani pidätellä hoitohevostani, ettei se olisi vain lähtenyt rynnimään eteenpäin sen minkä jaloistaan vain irti sai. Kun olin saanut lopultakin hampaita yhteen purren Nepparin taipumaan, kokeilin nostaa ravin sillä. Se ei tullut mitenkään yllätyksenä minulle trakehnerin lähtiessä kuin tykinkuula eteenpäin, hyvin pienestä avustani. Mutta koska pysyin hyvin Nepparin selässä, annoin hetken ajan mennä sen vähän kovempaa ravia. Samalla yritin katsoa hiukan kevennystäni, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Jonkun aikaa ravailtuamme, sain kun sainkin Nepparin hiljennettyä käyntiin ja käveltiin vielä pari kertaa kenttää ympäri pitkillä ohjilla. Sen jälkeen kaarsin trakehnerin loppukäyntiin ja laskeuduin alas sen selästä. Löysensin hiukan satulavyötä ja nostin jalustimet ylös. Lähtiessäni taluttamaan Nepparia takaisin talliin, se yritti maistella hiuksiani.

Heti kun olin saanut purettua varusteet pois Nepparin päältä ja vietyäni ne takaisin varustehuoneeseen, tarkistin hoitohevoseni jalat ettei niihin ollut tullut mitään ratsastuksen aikana. Noustessani ylös lattian rajasta, huomasin että Ella oli tullut Nepparin karsinan eteen.
"Miten meni?" hän kysyi ja yritti selvästi pidätellä hymyään.
"En tippunut Nepparin selästä", totesin vain ja enkä voinut itselleni mitään kun virnistin tallin omistajalle.
"Kyllä tämä tästä. Tiedän että Neppari on haastava hevonen, mutta kyllä me tullaan pärjäämään. Eikö vain Neppari?" sanoin vielä ja käännyin rautiaan trakehnerin puoleen, joka venytti kaulaansa niin pitkälle kun vain sai sen venymään ja huiskautti häntäänsä.
"Tuo taisi olla myöntävä vastaus", Ella sanoi naurahtaen ja lähti sitten jatkamaan omia hommiaan, kun minä jäin nuokkumaan vielä Nepparin karsinaan. Hymyillen itsekseni kävin vielä viemässä hoitohevoseni sen tarhaan, jonka jälkeen lähdin kävelemään kotiin. Onnistuin vielä väistämään aamullisen jäätyneen lätäkön, jolle sitten naurahdin hiukan vahingoniloisesti.

Vastaus:

Tässä siirtymävaiheessa talveen on kyllä yksi haittapuolikin - nimittäin liukkaat kohdat tallipihalla, joiden alla vielä parhaimmillan on kuraa tai vettä. Niihin ei ole kovin kiva pyllähtää, mutta onneksi te kaikki olette tainnett vielä toistaiseksi pysyä pystyssä, minä kun olen vierinyt mukkelis makkelis jo valitettavan monessa aamutallissa :D

Teistä yllättävänkin moni olikin tänä aamuna raahautunut tallille. Isot kiitokset hevosten tarhausavusta, ne saatiinkin kolme kertaa nopeammin pihalle, mikä tietenkin enteili kolme kertaa pidempää kahvitaukoa minulle!

Neppari on kyllä kerrassaan ihana hoidettava, varsinainen sydämellinen herrasmies ♥ Ei siitä ehkä karsinakäyttäytymisen perusteella uskoisikaan, että tosiasiassa ruuna osaa olla aika tulinenkin tarpeen tullen :D Ilkeähän se ei koskaan ole, enkä ole varmaankaan koskaan nähnyt Nepparin pukittavan tai yrittävän tosissaan pudottaa ratsastajaa. Sillä vain tuppaa olemaan niin paljon energiaa, joka vaan pitäisi osata valjastaa oikeaan muotoon. Neppari on haastava ratsastaa, joten älä suinkaan masennu, vaikka ensimmäiset ratsastuskerrat tulisivat olemaan hirmuista sekasortoa! Yleensä paras keino on keksiä ruunalle jotakin tekemistä koko ajan juurikin ympyröillä, taivutuksilla ja vaikka väistöpätkillä. Kun Nepparin on saanut työmoodiin, niin se osaa olla myös todella kevyt ja kiva ratsastettava!

Tästä tarinasta saat 20v€ :)

Ella

Nimi: Frida

15.11.2017 19:48
Kaikki oli harmaata, aivan järkyttävän harmaata. Tie oli harmaa, taivas oli harmaa, linja-auton penkki oli harmaa. Sää oli harmaa. Oikeastaan koko maailma oli harmaa. Frida ei sitä nähnyt. Hän nojasi päätään tahraiseen ikkunaan ajatuksiinsa vaipuneena.

Cold was my soul
Untold was the pain
I faced when you left me
A rose in the rain
So I swore to thy razor
That never, enchained
Would your dark nails of faith
Be pushed through my veins again

Lähes pystyyn kuolleena hän sentään onnistui jäämään oikealla pysäkillä pois. Mustat maiharit läsähtivät loskaan. Siinä kaikki, mitä yön lumisateesta oli jäljellä. Huppu päässään ja ympärilleen katsomatta tyttö harppoi tien yli. Sama se, vaikka olisi jäänyt auton alle.

Tallin pihassa hän kiersi lantalan ohi nähdäkseen, olisiko Seppo tunnilla. Siellähän jättiläinen kiersi kenttää Kävyn, Aunen ja Nepparin kanssa. Frida huokaisi. Rehellisesti sanottuna hän oli harmissaan, Sepolle olisi ollut kovasti tarvetta. No, ei auttanut kuin keksiä jotain korvaavaa tekemistä. Kaiken muun hyvän lisäksi alkoi sataa tihuttaa. Frida lähti talliin, nyppäsi ovesta astuessaan kuulokkeet korvistaan ja meni tarkastelemaan tuntilistoja. Seppo näkyi olevan kahdella peräkkäisellä tunnilla, joten hän ei raaskisi ratsastaa, eikä siihen varmasti edes jäisi aikaakaan. Ilmoitustaululla loisti edelleen huomiokynällä korostettu, avajaistapahtumaa koskeva lappu. Fridaa harmitti sekin, ei hänestä olisi ikinä ratsastamaan missään näytöksessä. Hän voisi vaikka lakaista tallin käytävää, jotta olisi edes jollain tavalla hyödyksi. Onneksi muut olivat pelastaneet Ellan lupautumalla esittelemään hevosia.

Tallikämpässä ei ollut muita. Hyvä niin, sillä vaikka muut mukavia olivatkin, tämä oli niitä päiviä, jolloin oli parempi olla ihan yksin. Jos ei muuten, niin muiden mukavuuden tähden. Assin kaapista roikkui puoliksi ulkona keltainen reppu. Frida avasi viereisen, oman nurkkakaappinsa, tunki reppunsa sinne sisältöä säästämättä, ja vaihtoi mustan takkinsa mustaan tallitakkiin, ja mustat farkkunsa räikeän harmaisiin ratsastushousuihin. Kenkiä vaihtaessaan hän mietti ilmoitustaulua. Hullu juttu se ratsastusnäytös. Joitakin vuosia sitten häntä ei olisi tarvinnut kahdesti kysyä. Nyt tilanne kuitenkin oli mikä oli. Aikaisemmin tanssia ja musiikkia harrastanut tyttö, joka oli esiintynyt muiden mukana tanssikoulun musikaaleissa, rohkeni enää hädin tuskin käydä edes koulussa! Itkun partaalla Frida sieppasi hanskansa ja painui tallin puolelle hakemaan kottikärryjä.

Koska Sepon karsina oli siivottu jo kauan sitten aamulla, tyttö luikki kärryineen tarhan perukoille toivoen, etteivät pihavalot paistaisi sinne asti. Dinokin oli jossain reissussa, varmasti Assin kanssa. Talikointiin oli hyvä purkaa pahaa oloa. Tihkusade kasteli hanskat, mutta silläkään ei tuntunut olevan merkitystä. Vanha ja uskollinen, tallinkestävä mp3-soitin soitti listaansa läpi, kun Frida tonki tarhaa. Koulussa aika oli kulunut piirrellen Seppoja marginaaleihin, joten päivä oli sinällään mennyt ihan hyvin. Vaan sittenpä hän olikin päätynyt puhutteluun luettuaan käytävällä Malleus maleficarumia, kun hermoheikko opettaja oli sattunut kulkemaan ohi ja ahdistunut asiasta. Kotiinkin oli tietysti laitettu viesti! Tyttö tuhahti kiukkuisena ja korjasi huppua päässään. Tarhan hiekkainen pohja ei sentään muuttunut elämän tavoin kuravelliksi pienestä sateesta huolimatta. Sehän olisi vielä puuttunutkin. Talikon varsi tuntui märkien hanskojen läpi jäätävän kylmältä, mutta Frida halusi tehdä työn kunnolla, ja siivilöi isoimmat kivetkin pois.

Päivä alkoi painua mailleen, ja sen vähäinenkin valo himmeni nopeasti. Kentän ja pihan valot eivät tosiaankaan paistaneet tarhalle asti, joten siivoaminen alkoi käydä haastavaksi. Fyysinen työ kuitenkin helpotti oloa, ja suurimman osan hän oli ilmeisesti saanut lapioitua. Siltä lopputulos ainakin puhelimen apuvalon kirkkaassa kajossa näytti. Frida lähti kuormansa kanssa kohti lantalaa. Sen varjoissa tyttö piilotteli tasaamassa oloaan puhallellen paleleviin sormiinsa. Taskuun tungetut märät hanskat alkoivat kastella myös hupparia. Hän seisoi jonkin aikaa paikoillaan katselemassa kentälle, jossa Seppo mennä rullaili kulmikkaita volttejaan lämpimän valokiilan alla.

Please ease my burden
And I still remember
A memory and I weep
In my broken sleep
The scars they cut so deep

Vaikka tarhaa siivotessa oli sormia lukuun ottamatta ehtinyt tulla lämmin, pimeydestä hiipi jälleen kylmyys sekä ruumiiseen että sieluun. Frida vaiensi musiikin, se ei enää auttanut, vaan miltei pahensi melankoliallaan ja aggressiivisuudellaan. Ei ollut hyväksi olla yksin, mutta turrikan tuntia oli jäljellä vielä päälle toistakymmentä minuuttia. Frida lähti hiljaa talliin. Hän ei halunnut mennä pilaamaan tunnelmaa taukotupaan, jonka oven läpi kuuluikin taas tuttuja, iloisia ääniä. Sepon tummanruskea harjakassi kökötti ruunan karsinan oven edessä kuin vahtia pitämässä. Tyttö kaappasi kassin mukaansa ja kiipesi puoleen väliin heinävintin pölyisiä portaita. Mukavan asennon löydettyään ja hanskat taskusta poistettuaan hän alkoi käydä harjoja läpi yksi kerrallaan, nyppien niistä enimmät irtokarvat ja pitkät jouhet. Portaiden mutkassa olikin hyvä paikka! Sinne ei kukaan katsellut edes vahingossa. Sai olla yksin ja rauhassa, mutta silti ikään kuin tallin menossa mukana.

Melkein kaikki harjat oli puhdistettu, kun ulko-ovi kävi ja hevosia alkoi virrata sisään. Kavioiden ontto kopina täytti koko tallin. Samassa myös taukotuvasta leijaili vahva kahvin tuoksu hoitajien purkautuessa tallin puolelle hoidokkejaan vastaan. Frida ravisti päätään yrittäen saada ajatuksensa järjestykseen, veti normaalin ihmisen naamion kasvoilleen ja kipitti äkkiä varustehuoneen ovelle, ettei kukaan huomaisi, mistä hän oli tullut ja milloin. Seppoa vietiin juuri karsinaan, ja tyttö mietti, uskaltaisiko mennä paikalle, vai haluaisiko ratsastaja hoitaa ratsunsa itse. Hänen ongelmansa kuitenkin ratkesi heti, kun Alina viittoi häntä luokseen ja tyrkkäsi Sepon karsinan ovelle. Ratsastaja - ehkä hänen äitinsä ikäinen naisihminen - kysyi, oliko hän Sepon hoitaja. Tyttö vastasi nyökkäämällä hämmentyneenä, ja tajusi yhä pitelevänsä harjakassia. Nainen sanoi olevansa kiireinen, joten sopi paremmin kuin hyvin, että Frida hoitaisi hevosen hänen puolestaan tällä kertaa. Frida hymyili ystävällisesti ja nyökkäsi tädille tämän mennessä. Vihdoinkin Seppo oli hänen!

Viimeisen tunnin aiheena olivat olleet esteet. Seppo oli hikinen turkkinsa kanssa. Frida taputti sen kaulaa ja antoi ruunalle pusun turpaan, ennen kuin edes riisui siltä suitsia. Varusteet poistettuaan hän talutti Ilmarisensa pesukarsinaan jalkojen kylmäykseen. Hän täytti ämpärin vedellä ja antoi hevosen juoda. Edelleen jäätyneistä sormista huolimatta Frida uskollisesti hieroi veden jalkakarvojen sekaan, jotta kylmäyksestä olisi oikeasti jotain hyötyäkin. Homma kävi hitaasti, yksi jalka kerrallaan, ja tyttö ikävöi Larsin jalkojenjäähdytysletkuja. Niiden kanssa sai kädet vapaaksi, ja pystyi vaikka harjaamaan samaan aikaan. Eipä sillä, että hänellä mikään kiire olisi ollut. Mitä pidempi aika Sepon seurassa, sen parempi. Loputtomasti ei tähänkään toki ollut aikaa, sillä Taru odotti vuoroaan takin huppua hämmästelevän Kävyn kanssa. Frida vei Sepon takaisin karsinalle, mutta kuivasi sen jalat huolellisesti ja levitti vielä linimenttiäkin ennen kuin päästi turrin sotkemaan koipensa turpeeseen.

Hevonen oli yhä hieman hikinen, joten tyttö tarttui piikkisukaan ja alkoi oikoa karvoja. Hiljaisena, itkua pidätellen, hän harjasi suurta eläintä, yritti pysyä piilossa sen takana antaen su'an liukua pitkin kylkeä ja pitäen toisen kätensä tiukasti kiinni sen kaulalla, kuin varoen päästämästä ruunaa karkuun. Seppo ei tietenkään ollut lähdössä mihinkään, vaan nautiskeli harjauksesta. Ajoittain se töni häntä samalla tavalla kuin monta kertaa ennenkin. Se kai vaistosi synkän mielen. Kukaan ei onneksi häirinnyt. Frida upotti sormiaan ruunikkoon turkkiin, selvitteli jouhia ja harjasi taas. Tyttö vertaili omia kenkiään hevosen valtaisiin kavioihin. Tallikenkä jäi toiseksi, olisi kadonnut kokonaan, jos Seppo olisi tallannut hänen varpailleen. Sitä hevonen ei kuitenkaan tehnyt. Se seisoskeli rauhallisena, eikä tuntunut edes ihmettelevän, kun Frida otti siitä tukea kenkätutkimusta tehdessään.

Vasta, kun iltaheiniä alettiin jakaa, tyttö havahtui kuplastaan. Seppokin terästäytyi, olihan kyse sentään ruuasta. Ainakin hevonen tuli harjattua, Frida totesi kerätessään harjoja takaisin kassiin. Oona ojensi ämpärin, joka sisälsi Sepon iltaruuat. Frida kaatoi ne ruokakuppiin hevosen odottaessa, joskin malttamattomana, vieressä. Hän taputti suurta ystäväänsä kaulalle ja antoi vielä uuden pusun ennen kuin jätti hoidokkinsa syömään.

Tallituvassa oli muitakin vaihtamassa vaatteita. Tunnelma oli Fridan onneksi varsin koomainen, eikä kukaan jaksanut pahemmin jutella, joten hän vain nyökkäsi vastaukseksi vaimeisiin tervehdyksiin. Puhelinkin piippasi sopivasti: äiti oli tullut hakemaan. Huokaisten tyttö lähti muiden vanavedessä ulos pimeään ja märkään säähän. Äidin auto tosiaankin odotti jo parkkipaikalla. Oli aika kohdata Noitavasaran seuraukset.

Can you tell dreams from reality?
Can you tell sense from insanity?
Sometimes it all melts down
And mix into half-lies

(sanoitukset: Cradle of Filth - Nymphétamine / Anathema - Sleepless / Tristania - Lotus)

Vastaus:

Voi ei, Frida! Taisipa sinulla olla kerrassaan surkea päivä! Seppo kieltämättä olisi juuri tällaisia tilanteita varten. Kylläpä oli harmi, että se juuri sattui tekemään täyttä päivää tunneilla! Olisin ehdottomasti passittanut sen talliin hoitajatyttöämme lohduttamaan, jos vaan olisin pystynyt! ♥

Nyt en kyllä osaa kiittää sinua tarpeeksi, kun siivosit Sepon tarhankin! Olen ylistänyt teitä harvoja karsinoiden siivoajia, mutta kohta melkein tekisi mieli sanoa, että ihan totta, jättäkää niille tallityöntekijöillekin jotain! :D Ei suinkaan, ihan superihanaa, että jaksat tehdä tallilla likaisiakin töitä, vaikka tänään niitä pahoilla mielin teitkin!

Onneksi sait sentään hoitaa Sepon tuntien päätteeksi - ja hyvin hoiditkin, kuten aina :) Toivottavasti "turri" sai sinut edes vähän paremmalle mielelle! Olette Sepon kanssa niin ihana pari: molemmat hiukan hiljaisia, mutta sisimmältänne jotenkin niin valloittavia persoonia. Jättiruuna on totisesti ihan oikea kaveri sinulle!

Olipa jälleen niin ihanasti kirjoitettu merkintä sinulta. Voisin lukea näitä vaikka loputtomasti :) Saat Sepon kuulostamaan niin pörröiseltä ja lämpimältä otukselta, että voisin täältä näytön takaa vaikka koskettaa sitä. Lisäksi, kuten chatissakin on moneen kertaan kehuttu, tuot Fridan ajatukset niin selkeästi ja luontevasti esille, kuitenkaan jankkaamatta samaa sisältöä. Tämä teksti saa niin myötätuntoiseksi!

Tästä ihanasta, vaikkakin surullisesta merkinnästä saat 24v€. Toivottavasti saat pian aidon hymyn kasvoillesi, Frida!

Ella

©2017 Hurmanjyrkkä - harrastetalli - suntuubi.com