Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tallipäiväkirja

Tallipäiväkirjasta löytyy kaikki tarinat, piirrokset, runot ja kertaukset tallin arjesta vaihtelevasti omistajan, hoitajien ja muiden kävijöiden kertomana. Jokainen tallipäiväkirjaan tullut merkintä kommentoidaan kattavasti tallinomistajan toimesta.

Hurmanjyrkän tallilaiset tienaavat hoitomerkinnöistään virtuaalirahaa (v€), joita voi hyödyntää esimerkiksi tallin tapahtumissa ja tallikaupoissa. Huomaathan, että varsinaisen tarinamerkinnän saadaksesi, merkinnässä on oltava ainakin 200 sanaa (sanalaskuri).

Mukavia hetkiä Hurmanjyrkän parissa!

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Frida

09.01.2018 20:19
Neljä ratsukkoa pakkasessa kulkee suuntaan kotitallin,
kun edessä jokin tielle astuu, ylittää lumivallin

Tuulen heittämät hiutaleet kuin näköesteeksi kerääntyy,
pelokkaina kaikki ratsut äkkiä taaksepäin perääntyy

Läpi kylmän verhon, lumen ja jään
valtavan hahmon, aivan luonnottoman nään

Kumara selkä, päässään huppu,
takin hartioilla paksu kinostuppu

Vilkaisen suuntaan ratsastajien muiden,
hekin sen näkevät, olio korkuinen on puiden

Kasvoja pitkän parran alta ei näy,
kun tuiskun sekaan äänetönnä käy

Ratsastajat pikavauhtia tallin lämpöön palaa
"Mikä se oli?" kuiskitaan hiljaa, salaa

Ehkä olen, mietin, kuullut tarinan kerran,
Staalo, se lienee nimi tuon pakkasherran

Nimi: Frida

04.01.2018 18:36
Pörröiset korvat, mustankihartuva harja
Taivaalla kimaltava tähtien sarja
Ratsaille kiipeän leveään selkään
Tämän pienen hetken katoavan pelkään

Tummuu sinisenä talvinen ilta,
lumisella tiellä kuun hopeinen silta
Pehmeinä käy suurten askelten kaiku,
ilmassa huuruna hengityksen valkea haiku

Sydämet sykkivät yhteiseen tahtiin,
Lumilaukka vie seikkailun hurjaan jahtiin
Revonhäntä sytyttää loimuun taivaan
Kaikki se kuuluu elämän purjelaivaan

Nimi: Assi

31.12.2017 13:51
Raketteja taivaalla,
poksahduksia.
Pikkulasten,
riemunkiljahduksia.

K atson kaihoten,
sitä iloa.
Mietin kuitenkin,
nytkin vain Dinoa.

Mitäköhän,
se tekee juuri nyt.
Iltaruokansa,
kenties jo syönyt?

Jos mä olen tänään,
vain ihmisen puolikas.
Voinko mä olla huomenna,
leijonakuningas?

Lupaanko mä jotain,
uudeksi vuodeksi.
Punonko sanoja,
päälleni kuoreksi?

Tuskinpa lupaan,
en osais mitään pitää.
Valheiden versojen,
rauhassa antaisin itää.

Kulkisin tien,
pimeää puolta.
Löytää vois mut,
upottavalta suolta.

Katselisin,
tähdenlentoja.
Itkisin vähän,
kyyneleitä hentoja.

Antaisin pisaroiden,
maahan pudota.
Kaikki minusta,
nyt unohda.

Voinko mä olla ensi vuonna,
uusi ihminen
Kestäisinkö mä,
kaiken taakan sen?

Ehkä voisin,
jos mulla on Dino.
Kalliimpi,
kuin aarrepino.

Kyllä mä pysyn täällä,
vielä ensi vuoden.
Unohdan maailman,
taivaan tuolla puolen.

Vastaus:

Ihana runo uudesta vuodesta, tulevaisuuteen liittyvästä pohdinnasta ja tietenkin Dinon kaipuusta! Dino (tai kukaan muukaan Hurmanjyrkän poneista) ei tainnut uudesta vuodesta ymmärrettävästi pitää. Otimme jo hevoset varmuuden vuoksi vähän aikaisemmin sisään, ettei ketään tarvitse hakea niiden paukkujen keskellä. Tallissakin oli melkoinen kaaos, eikä varsinkaan Nepparia tai Pipoa edes iso kasa heinää paljoa lohduttanut. Onneksi raketteja saa paukutella vain kerran vuodessa!

Uudenvuodenlupaukset kyllä valitettavan usein jäävät toteuttamatta, ainakin minulla, vaikka kuinka yrittäisin niitä tammikuussa jo toteuttaa! Mutta eihän itseään loppujen lopuksi voi muuttaa pelkillä lupauksilla, kyllä siihen jotain itsestään sisältä tulevaa voimaakin tarvitaan :)

Jos jotain haluat tulevalle vuodelle luvata, niin lupaa se, että älä sinä, meidän Assiberg koskaan muutu! ♥ Olet ihana juuri tuollaisena kauniina, runoilevana sieluna, ja tuot runoillasi niin luovasti esiin uusia puolia sekä itsestäsi, kuin myöskin Dinosta.

Aivan superihana runo jälleen! Tästä merkinnästä saat 25v€, sekä tarinamerkinnän :)

Ella

Nimi: William
Kotisivut: http://u.kahvipaketti.com/u/63012967212.jpg

31.12.2017 13:32
Tossa tollanen piirros Chapist. Kaipa siitä siedettävä tuli...

Vastaus:

Onpa suloinen piirros Chapista! Mielestäni olet onnistunut erityisen hyvin perspektiiviä ja syvyyttä seinän asettelulla, johon myös alalaidan tiilet on piirretty selkeästi ja yksityiskohtaisesti, etenkin takaseinässä.

Chappikin vaikuttaa varsin söpöltä, ja etenkin etujalat olet osannut hyvin piirtää hoikalle puoliveriselle tyypillisiksi. Pää on ehkä hivenen pieni ja lyhyt muuhun vartaloon nähden, mikä onkin hyvin yleinen haaste hevosia piirtäessä! Hahmotusta helpottamaan, hevosen pään voi jakaa vaikka kolmeen erilliseen osaan (https://snag.gy/wxo2IZ.jpg), jossa on kaksi erikokoista ympyrää, joiden keskellä on toista päätään kohti kapeneva nelikulmio (geometrian termit saattavat olla jääneet yläasteen matematiikan tunneille...)

Suloinen piirrosmerkintä, josta saat 15v€ sekä tietenkin piirrosmerkinnän :)

Ella

Nimi: Beatrice

27.12.2017 17:48
Jouluaaton täysin turha ärsyttävä köpöttelylenkki by Aune

Inhoan joulua. Tai no, inhoan kaikkea, mutta erityisesti joulua. Ja pääsiäistä ja juhannusta ja maanantaita ja… Ensinnäkin, ruoka saapui aamulla minuutin myöhässä. Eikä siinä vielä kaikki, ruuat vielä jaettiinkin normaalia hitaammin! Onneksi saimme sentään hieman tavallista enemmän syömistä, muuten olisin raapustanut valituksen presidentille tai jollekin muulle tärkeälle henkilölle. Noh, ärsyyntyneenä söin ruokani, vain tajutakseni etten pääse edes ulos! Voitteko kuvitella! Se ärsyttävä kiharapäinen kakara hiplasi vain korviani ja puhui jostain kävelylenkistä. Ei nyt ollut aikaa millekään kävelyhömpötyksille, vaan halusin ehdottomasti päästä komentelemaan hassunväristä ponikaveriani tarhaan. Kostoksi päiväni pilaamisesta irvistin kiharapäälle oikein ilkeästi.

Joten, tässä minä nyt sitten seison. Ärsyttävä kiharapää keikkuu selässäni ja höpöttelee jotain täysin turhanpäiväistä täplikkään ponin ratsastajan kanssa. Yritän vaivihkaa kääntyä takaisin tallia kohti, mutta aikeeni estetään. Koko laitoksen pomo nimittäin käskyttää meitä järjestymään jonoon taakseen. Vihaan pomoja, paitsi jos olen itse sellainen. Kun lähdemme liikkeelle, laahustan eteenpäin mahdollisimman tympääntyneen näköisenä, enkä välitä ratsastajani kehotuksista lisätä vauhtia.
”Tylsää, mälsää, turhaa, ärsyttävää, inhottavaa, haistakaa kaikki kukkanen...” hörähtelen askeleideni tahdissa. Edellämme kulkeva täpläponi hihittelee minulle, ja olen vähällä puraista palasen tämän pörröisestä takapuolesta.

Hetken kuluttua ratsastajani menettää täysin järkensä, ja päästäkseni helpommalla pidennän hieman askeltani. Kiharapään iloksi nostan myös korvani luimusta, mutta vain säästyäkseni raivonpurkaukselta. Saavumme jollekin inhottavalle hökkelialueelle, ja ihmiset heiluttelevat idioottimaisesti käsiään toisille ihmisille tien varrella. Pyörittelen silmiäni, ja häpeän koko joukon puolesta. Onneksi tie päättyy pian, ja pääsemme takaisin metsän siimekseen. Kiharapää selässäni läpsyttää kaulaani ja latelee kehujaan. Miksi kaikkein ärsyttävin naisihminen on pitänyt lykätä minun vastuulleni, miksemme voisi vaihtaa ihmisiä vaikkapa jättihevosen kanssa? Varjotyttö vaikuttaa paljon vähemmän ärsyttävältä.

Onneksi olemme pian tallilla. Kiharapää vie minut suoraan tarhaan, jossa purkaa varusteeni ja antaa minulle kuivan leivänpalasen. Nappaan sen nopeasti suuhuni, ja ravaan sitten kauas tytöstä. Hassunvärinen ponikaverini odotteleekin jo minua nurkassa. Ajan sitä hieman sivummalle, jotta voin itse asettua seisomaan sen paikalle. En ehdi kauaa tönöttää paikoillani, kun tuttu mies tuo meille läjän heiniä. Laahustan kasan luo, ja upotan turpani ainoaan asiaan, joka ei mielestäni ole ärsyttävää.

Vastaus:

Hahah, voi Aune-parkaa! :D Joulu taisi olla ponimummolle yhtä kärsimystä, kun joutui heti aamuruokiensa päälle lähtemään turhanpäiväiselle kävelylle, eikä sen takia päässyt edes koko päiväksi ulos. Kunpa poni vain ymmärtäisi, että kyllä sille kaikki tämä kidutus varmasti tullaan maksamaan ainakin jollakin tavalla takaisin, ehkä ylimääräisellä vapaapäivällä tai porkkanoilla?

Aune ei tainnut pitää edes paikastaan Dinon takana joulukävelyllä. Onneksi et kuitenkaan antanut ponin puraista Dinoa takapuolesta! Olisi ponimummo muutoin saattanut saada kaviosta, Dinokin kun osaa olla aika terhakka tarvittaessa, eikä taida vanhalla Aunella olla siitä aavistustakaan...

Ihmisten edessä Aune sentään osasi näyttää söpöltä! Minun puolestani se voisi pitää tuota hörökorvailmettään vaikka talutustunneillakin :D Monet lapset ja vanhemmat suhtautuvat tammaan aina alkuun aika epäileväisesti - se kun näyttää hapanta naamaa, vaikka sille kuinka tarjoaisi rapsutuksia. Pitäisiköhän se Frida pyytää taluttamaan Aunea lauantaisin, josko Aune ilahtuisi "varjotytöstämme"? ;)

Aivan ihana tarina Aunen näkökulmasta! Tästä tarinasta saat 23v€, ja se on ehdottomasti papukaijamerkin arvoinen suoritus, paljon onnea! :)

Ella

Nimi: Amora

27.12.2017 06:18
Luku 9 ♥ Tuhkaan kadonnut loimi

Joulu sekä siihen lisätyt ylimääräiset päivät olivat viimein ohitse, joten oli taas hyvä tilaisuus livahtaa tallille. Olin ainakin yrittänyt pysyä joulun poissa tallilta, vaikkei se ollut ihan täysin onnistunutkaan. Ainakin minulla oli ollut hyvä yritys. Istuin rennosti puisella ja kylmällä penkillä maneesin katsomossa ja yritin edes jotenkin pysyä lämpimänä. Onneksi siellä oli kuitenkin edes vähän lämpimämpi istua kuin ulkona. Eihän minun olisi ollut mikään pakko siellä istua, mutta oman rennon ja hoitohevosen hoitamisen jälkeen oli kyllä ihan mukava istahtaa maneesiin seuraamaan muiden menoa. En minä kahdestaan Hitsin kanssa ollut maastoon uskaltanut vaan olin napannut Assin ja Dino-poni seuraksemme upeille lumisille maastoreiteille. Alinan yllättävän tiukalta kuulostava ääni kaikui voimakkaana maneesissa. Tuo ratsastuksenopettaja ei ollut mitenkään kovin tuttu, mutta olin kyllä kuullut hänen olevan mukava. Siltä nainen myös vaikutti, kun rohkaisi nuoria tuntilaisia, joista yksi tuntui epäröivän aika paljonkin. Hiekkapohjaisessa ja valoisassa maneesissa oli menossa jokin estetunti. Kentän kummallekin pitkälle sivulle oli aseteltu kaksi matalaa pystyä, joiden parissa neljä tuntilaista puuhasivat ratsujensa kanssa. Hiekka pöllysi vähän, kun hevoset ponnistivat vauhtia maasta. Minua melkein huvitti, kun nuorelta näyttävä tyttö yritti kovasti saada Prinssin kuuntelemaan ja suoriutumaan pienestä pystystä ilman järkyttävää ryminää. Tiesinhän minä itsekin, ettei gotlanninruss todellakaan ollut se tallin helpoin asukas.
“Amanda, älä anna Prinssin päättää, mitä olet tekemässä”, Alina neuvoi ruunikon kanssa taistelevaa tyttöä.
Muilla tuntilaisilla oli ratsuinaan Omppu, Dino ja Martta. Kyseessä oli siis totaalisesti ponien valloittama estetunti. Omppu puksutteli kiltisti eteenpäin ja jopa totteli esteillä hyvin. Ruunan ratsastajan ei ainakaan tarvinnut käydä jatkuvaa sotaa ponin kanssa vaan saattoi jopa keskittyä esteisiin. Myöskin Dino ja Martta näyttivät olleen ihan kelvollisia tuntiratsuna hyvällä käytökseellään. Tuntilaiset olivat pienestä epäröinnistä päätellen aika kokemattomia esteillä, mutta ainakin heillä kaikilla tuntui olleen ihan hyviä mahdollisuuksia vielä kehittyä reilusti eteenpäin.

Kun tuntilaiset alkoivat tallata loppukäyntejä, livahdin nopeasti ulos tallista. Kylmä pakkasilma iski hampaansa kiinni kalpeisiin poskiini, joten suuntasin askeleet yhtään epäröimättä kohti tallia. Harmikseni edes siinä pienessä pakkasessa maneesilta ei pystynyt kävelemään tallin ovelle asti ihan puolessa sekunnissa. Ei ulkona nyt ihan järkyttävän kylmä ollut, mutta minua ei vain paljoa innostanut tallustaa pimeässä, vaikka tallipihalle viritellyt kyllä valaisivatkin jonkin verran. Nuori nainen yritti saada otettua kiinni tarhassa harhailevaa valkoturpaista hevosta. Muuta kovinkaan kiinnostavalta näyttävää ei lähellä olleissa tarhoissa ollut meneillään, joten onnistuin jatkaa matkaani pysähtymättä tiirailemaan hevosten puuhia.
“Oola, tänne”, Ella rääkyi punaiselle pennulle, joka oli saanut minut kiikareihinsa.
Pieni Oola juoksi häntä iloisesti heiluen ja samalla äänekkäästi haukkuen luokseni suoraan tallin ovien luota. Narttu ei arvostanut tallipihalla olleita aurattuja teitä vaan loikki suoraan syvän hangen läpi, johon noutaja onnistui jopa katoamaan täysin. Eihän pennulla kyllä vielä ollutkaan kokoa ihan älyttömästi. Silttelin rauhallisesti jalkojeni juureen pyörimään syöksynyttä pentua. Ella tarpoi luokseni ripeään tahtiin lumihangen läpi ihan samaa reittiä, mitä myös Oola oli paikalle ilmaantunut.
“Oola ei ainakaan vierasta ketään”, hymyilin, kun katsoin suloista pentua.
“Ei kyllä, hevosiakaan ei kierrä kaukaa, joten pitää pysyä tarkkana”, Ella selitti.
Olihan se totta, että pentu olk tosi utelias eikä sinä kannattanut jättää hetkeksikään vahtimatta. Nopeajalkaisena punainen olisi varmaan osannut kadota jo ihan muutamissa sekunnissa tutkimaan mitä erikoisempia paikkoja. Kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta Oola oli kyllä niin täydellinen koira osaksi Hurmanjyrkän erikoista porukkaa.

Tallissa suunnistin kohti varustehuonetta, koska ajattelin tarkistaa, millaisessa kunnossa Hitsin varusteet olivat. Suunnitelmiini kuului tietenkin myös tarvittaessa niiden putsaaminen, koska eihän siisteyden tarkistamisesta olisi muuten yhtään mitään hyötyä ollut. Toisaalta aina saattoi yrittää juonitella ja antaa omia töitään muille, mutta minä en halunnut sellaiseen lähteä mukaan. Täällä en muutenkaan ollut vielä kenenkään sellaiseen törmännyt ja toivottavasti en sitä edes tulisi myöhemminkään havaitsemaan. Julmuus oli kaikkialla vain pahasta, joten tietenkään en halunnut hyväksyä sitä myöskään tallilla. Frida etsi varustehuoneessa hämmentyneenä Sepon harmaata loimea.
“Ootko sattun näkee Sepon uutta harmaata fleeceloimea?” hän kysyi varovasti samalla, kun tutkaili hoitohevoselleen kuuluvia varustetelineitä.
Tiesin hyvin, mistä loimesta tyttö oikein puhui, koska itsehän olin sen hänelle tai no lähinnä tytön hoitohevoselle joululahjaksi antanut. Olin halunnut ihan väkisin keksiä Fridalle jotain joukulahjaksi, mutta se ei saanut olla värikästä, joten harmaa fleeceloimi oli aika nopeasti kääntynyt selväksi voittajaksi lahjaa hänelle etsiessä. Ainahan, jos jokin katoaa, sanotaan, että se on kadonnut tuhkatuleen. Oliko nyt siis tavallaan tuhka kadonnut tuhkaan? Ehkei, mutta ainakin halusin yrittää ajatella sen niin hienosti.
“Ootko sä katsonu jo kuivaushuoneesta?” kysäisin pienesti hymyillen oven luota, jonne olin jäänyt seisomaan.
“Ei sen siellä pitäisi olla”, tyttö mutisi minulle hiljaa vastaukseksi.
“Voin käydä tarkistamassa”, tarjouduin heti iloisesti
Ennen kuin Frida ehti vastustella yhtään mitään minä olin jo livahtanut varustehuoneen vieressä olevaan kuivaushuoneeseen.

En ollutkaan vielä ennen tehnyt kuivaushuoneeseen minkäänlaista tutkimusretkeä, joten tein huoneesta nopeasti pienen analyysin. Siellä oli todella paljon erilaisia mahdollisuuksia varusteiden kuivaamiseen, joten tila tuskin pääsisi loppumaan helposti kesken edes sateisilla kurakeleillä, jolloin kuivausta vaativia varusteita tuli varmasti paljon. Yhdellä seinällä hurisi äänekkäästi ilmalämpöpumppu puhaltamalla reippaasti lämmintä ilmaa huoneeseen, mikä tietysti vain edisti varusteiden kuivumista. Telineissä roikkui paljon eri värisiä varusteita, vaikka myös mustaa näkyi aika reilusti varusteiden seassa. Oli siellä myös jotain joukosta erottuvaa, joka kiinnosti myöskin minua. Yhdessä nurkassa muiden loimien peittoon joutuneesta harmaasta fleeceloimesta näkyi pieni vilaus. Tiesin heti, että olin löytänyt, mitä olin etsinytkin. Sukelsin loimien välistä nurkkaan ja irroitin loimen varovasti telineestä. Kookas fleeceloimi valahti suoraan päälle, koska eihän se nyt ilmassakaan pystynyt leijumaan.
“Tehtävä suoritettu”, hymyilin harmaan loimen alta.
Enää minun oli vain toimitettava loimi Fridalle, joka sitä oli etsinyt. Kävin kuitenkin ensin kuivaustelineet läpi siltä varalta, että niissä olisi ollut jotain Hitsille kuuluvaa. En kuitenkaan löytänyt mitään muuta, mitä minun olisi pitänyt ottaa mukaan.

Harmikseni ei Hitsin varusteissa oikein ollut putsattavaa eikä edes karsina vaatinut lannan lapioimista. Hurmanjyrkässä taisi siis olla ehkä jopa liiankin tehokkaat tallityöntekijät, vaikkei niitä kovin montaa tainnut olla. Tyydyin linnoittautumaan uåyhden pehmeän sohvan nurkkaan jonkin erikoisen hevoslehden kanssa. Taukotuvassa oli jopa kerrankin rauhallista, koska kaikki muut olivat seikkailemassa jossakin. En yhtään tiennyt, missä he olivat mutta eivät ainakaan siellä, missä minä löhöilin. Se hevoslehti oli jopa ihan hyvä, kun sarjakuvillekin saattoi varovasti vähän hymähtää. En minä yleensä edes mitään lehtiä lukenut, mutta ainahan kaikkeen saattoi tehdä poikkeuksia. Eikö muutenkin sanottu, että vaihtelu virkistää?

Vastaus:

Täytyy ihan heti ensimmäisenä kehua otsikkoa, joka oli ilmaisuna jotenkin todella kaunis!

Minä ilman muuta hankkisin Hurmanjyrkän maneesiin lämmityksen, jos siihen vain olisi varaa! Kieltämättä on aina mukavampi ratsastaa (saatika sitten seistä jöpöttää pitämässä tunteja...) kun ei tarvitsisi aina vääntäytyä kymmeniin villahousuihin ja ylisuureen toppatakkiin. Meillä tosiaan pidetään melkein harmittavankin vähän estetunteja varsinkin kokemattomille ratsastajille. Olin jo aikeissa päivittää tuntikalenteria hieman näin ensi kevätkaudelle, mutta se taisi nyt jäädä muiden kiireiden lomassa...

Ihanaa, että sinäkin pidät Oolasta! ♥ Se on kyllä niin valloittava ja suloinen pentu, vaikka välillä minulla tuppaakin menemään hermo sen touhuihin :D Alkuun jatkuva peuhaaminen oli suloista, mutta rajansa kaikella! Toivon mukaan se hiukan tasoittuu vanhetessaan, voisi nimittäin tallissa olla katastrofin ainekset kasassa, kun täysikokoinen novascotiannoutaja viilettää huoletta menemään käytäviä pitkin!

Olipa hyvä, kun löysit Sepon fleeceloimen! Olisihan se ollut melkoisen sääli, jos joululahja olisi joutunut ikuisuudeksi kadoksiin. Kuivaushuoneesta kyllä usein tuppaa löytymään kaikki kadonneet tavarat, vaikka samaan aikaan ne helposti sinne myös katoaa. Etenkin, mikäli ne on jo nostettu pois kuivaustangoilta ja siirretty kuivuneiden varusteiden koppaan.

Ihana tarina, olet kyllä osoittautunut todella aktiiviseksi hoitajaksi, eivätkä hoitajakollegasi aivan suotta sinua suosittele joulukuun hoitajaksi ;) Tästä merkinnästä saat 20v€.

- koska itsehän olin sen hänelle tai no lähinnä tytön hoitohevoselle -
→ - koska itsehän olin sen hänelle tai no, lähinnä tytön hoitohevoselle -

Ella

Nimi: Frida

26.12.2017 11:11
Katto kohosi korkeuksiin yläpuolella, tuhannet kynttilät valaisivat värikkäitä maalauksia ja kuoron hiljainen hyminä täytti ilman. Ainutkaan sähkövalo ei palanut, tai jos paloikin, niitä ei huomannut. Kyllä tämän takia oli kannattanut herätä niin aikaisin; kirkko oli huikaisevan kaunis. Isoäiti käsipuolessaan Frida asteli penkkirivien välissä pitkää käytävää eteenpäin.

Ei tyttö itse mikään uskovainen ollut, pakanaksi hän enemmän itsensä tunsi, ja samoin olisivat ajatelleet kaikki muutkin, jos vain olisivat tienneet, mitä hänen mielessään yleensä liikkui. Viimeksi hän oli ollut kirkossa omassa konfirmaatiossaan, eikä ollut sen jälkeen uhrannut ajatustakaan uskonasioille, jollei näitä vuotuisia joulukirkkoja otettu lukuun. Isovanhemmille tämä oli kuitenkin tärkeää. Sen vuoksi äiti joka joulu kampesi perheensä kukonlaulun aikaan ylös ja raahasi koomaisena kirkon penkkiin. Kerta vuoteen riitti Fridalle. Hän kuitenkin piti laulamisesta, eikä virsissä varsinaisesti mitään vikaa ollut ja kirkko oli kaunis. Ei tämä ollut ollenkaan liikaa vaadittu, jotta saattoi tuottaa iloa isovanhemmille. Kotimatkalla Frida jätettiin tallin pihalle. Kirkkovaatteissa ei ollut järin miellyttävää viettää aikaa ulkona kylmässä, joten korkokengissään liukastellen hän kipitti taukotupaan päästäkseen vaihtamaan tallivaatteet.

Hämärän tullen hän haki Sepon tarhastaan. Kaikenlaista oli ehditty tehdä, mutta vielä oli aikaa yhdelle kävelylle, ennen kuin pitäisi lähteä illaksi kotiin joulun viettoon. Hän puki ruunalle sen joululahjariimun, ja he lähtivät kohti lampea. Pilvet olivat väistymässä pudottaen vielä viimeiset kevyet hiutaleet hevosen turkkiin. Tyttö tanssahteli lumisella polulla edestakaisin riimunnaru parinaan ja hyräili laulua hiljaisella äänellä.

Kuin timanteiksi loistamaan
Jäätyivät itkut eilisen
Me paljain varpain tanssitaan
Kun lumi hiljaa leijailee

Pakkasilma kantoi kirkonkellojen kuminan rannalle asti. Tuuli oli puhaltanut lumen tasaiseksi jään päällä, hanki hohti sinisenä. Taivas tummeni tummenemistaan, sitä täplittivät miljoona pienet tähdet. Sininen metsä ympäröi lampea ja heitä, sulkien kaiken kehäänsä. Sininen hetki. Ilveksen hetki. Frida hymähti.

He seisoivat rinnakkain rannalla, tuuli pörrötti mustia hiuksia ja harjaa, hevonen suojasi tyttöä viimalta. Ja kaikelta pahalta. Frida hypisteli ruunan jouhia, aivan kuten heidän ensimmäisellä kävelyllään. Siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Mikään ei ollut muuttunut, nyt vain oli lunta. Hengitys huurusi kuten silloinkin, tähdet paistoivat taivaalla. Hän nojasi Ilmarisen vahvaan lapaan ja upotti poskensa sen karvoihin. Ilveksistä viis, tämä hetki oli heidän.

Vastaus:

Joulukirkot on kyllä ihania, ne jos jotkut tuovat jouluista tunnelmaa, vaikka ei varsinaisesti uskonnollinen olisikaan! Joulukirkot, tai esimerkiksi kauneimmat joululaulut - kyllä niiden tähden kannattaakin herätä aikaisin! ♥ Vähän jo chatissa haaveilinkin, että joskus olisi aivan ihanaa mennä joulukirkkoon hevosella... Pärjäisiköhän Seppo rekihevosena tuolla liikenteessä? Varmasti pärjäisi, mutta eri asia, pärjäävätkö kuopiolaiset kaupunkiautoilijat siinä tapauksessa! :D

Mutta onpa ihanaa, että ehdit kuitenkin näin joulukiireissä kirkon jälkeen vielä tallillekin Seppoa morjenstamaan! Kyllä minä olenkin jo toivotellut kaikille hevosille hyvää joulua teidän hoitajien puolesta, mutta onhan se aina vielä parempaa, kun sen tekee ihan oma hoitaja. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa rapsutella ja puhella yhtä paljon...

Kiva, kun kävit kävelyttämässä Seppoa. Mikäpä olisikaan rentouttavampaa, kuin joulukävely, talutuksen ja metsissä samoilun muodossa siis! ;) Näin joulupäiville sattui vielä näin hyvä sääkin, että se oikein pakotti lähtemään vähän ulos pakkaseen kävelemään! Muistelit myös ihanasti sinun ja Sepon ihkaensimmäistä kävelyretkeänne, ja tiedätkö, minäkin muistan sen, kuin eilisen päivän! :) Mikään ei tosiaan ole muuttunut, ja ehkä hyvä niin ♥

Ihana, pieni merkintä, Frida! Tästä tarinasta saat 22v€ :)

Ella

Nimi: Amora

25.12.2017 16:34
Luku 8 ♥ Ilo toiselle, suru toiselle

Etsin hädissäni aamulla unenpöpperössä ratsastushousujani, jotka eivät varmastikaan olleet enää siinä, mihin ne olin edellisenä iltana jättänyt. Minun jouluaattoni ei siis alkanut ihan kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla. Pengoin vaatekaappiani melkein paniikissa ja yritin kovasti löytää etsimääni. Olihan minulla kyllä useammat ratsastushousut, joista tosin olisin halunnut laittaa jalkaan yhdet tietyt punaiset. Nyt minulle ei kyllä enää ollut mitään väliä, mitkä ratsastushousut löytäisin. Katsahdin vielä nopeasti kelloon. Se näytti puolta kahdeksaa. Minulla ei ollut enää paljoa aikaa.
“Mitä sä täällä oikein mesoat?” isäni tuli unenpöpperössä kysymään.
Vaikka hän olikin väsynyt, ei isäni taito näyttää vihaiselta ollut kadonnut mihinkään. Se mies ei ollut koskaan pitänyt ratsastusharrastuksestani, mutta äitini ei ollut onneksi niin paljoa samaa mieltä asiasta, että minulta olisi vaadittu lopettamista. Kumpikaan heistä ei oikeastaan kannustanut minua koskaan käymään tallilla paitsi silloin, jos he halusivat minut vain mahdollisimman nopeasti pois näköpiiristä. Pystyin kuitenkin osittain hyväksymään sen kylmyyden minua kohtaan, koska en edes ollut heidän oikea lapsensa.
“Yritän löytää ratsastushousuja, ku lähen tallille”, selitin nopeasti ja pengoin housujen täyttämää hyllyä vaatekaapistani.
“Mitä ihmettä sä siellä teet jouluaattona?” Kallena tunnettu mies kyseli ihmeissään ja vaikutti edelleen vähän ärtyneeltä.
“Mennään joulukävelylle läheiselle asuinalueelle”, kerroin ja samalla käteeni osuivat siistit mustat ratsastushousut.
“Pidä sitten hauskaa”, mies mutisi ja poistui oven suusta kyyläämästä.
Täällä ei siis todellakaan arvostettu minun ratsastusharrastustani, joten olisin jopa toivonut, ettei tämä muutto olisi ollut millelie sosiaali ihmisille okei ja minut olisi siepattu taas johonkin laitokseen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Onneksi olin jo kotiutunut tänne ihan hyvin. Minua nyppi vain mun rasittavat sijaisvanhemmat, joista en ollut koskaan pitänyt.

Tallissa hääri monta iloista tallilaista tonttulakki päässään. Meitä oli koolla ihan kiitettävän verran porukkaa. Kyllähän sen ymmärsi, ettei kaikkia välttämättä päästettäisi jouluna lähtemään mihinkään tallille. Minutkin varmaan pidetään seuraavat pari päivää todella tiukasti kotona. Kaikilla tuntui olleen kova halu olla ajoissa valmiina joulukävelyä varten. Myös minä olin onnistunut metsästämään Hitsin tarhasta ja saamaan ruunan karsinaansa asti. Ruuna katseli minua vähän pahasti, koska olin mennyt pilaamaan sen vauhdikkaat riehumiset lumessa. Minulla oli siis vähän työtä saada suomenhevosesta edes vähän fiksulta näyttävä otus. Rautias ei edes tuntunut olleen yhtään joulutuulella, joten paikalla pysyminenkään ei suokille oikein maistunut. Pystyin kuitenkin harjaamaan vallatonta Hitsiä edes jotenkin, vaikka se ei todellakaan ollut helppoa. Varustaminen olisi varmaankin mennyt ihan hyvin ja helposti, jos minun ei olisi tarvinnut yrittää tunkea kuolaimia ruunan suuhun.
“Sä et oo sit yhtää joulutuulella”, mutisin suokille, mutta yritin kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä.

Kököttelimme hevosten kanssa rauhallisesti kohti läheistä rivitaloaluetta. Ella kulki jalkaisin jonon edellä ja Timo tuli pakotettuna koko jonon perässä. Hänellä oli mukanaan kottikärryt sekä talikko. Pelkästään miehen ilme kertoi erittäin selvästi, ettei hän ollut ihan mieluiseen hommaan päässyt. Jos tallimestarilta itseltään olisi jotain kysytty, hän ei varmaankaan olisi siihen tehtävään ihan vapaaehtoisesti tullut.
“Eikö joulun pitänyt olla kiva juhla?” Bea kysyi huomattuaan Timon ilmeen.
“On mahdotonta miellyttää ihan kaikkia”, Taru huomautti Kävyn selästä.
Ihan tottahan se oli, mutta tuntui silti vähän väärältä, että tallimestari oli laitettu keräämään lantaa. Oikeastaan ainahan yhdelle iloa tuottava asia oli jollekin toiselle todella surullinen. Oli tämä maailma kuitenkin niin julma eikä siitä päässyt eroon, vaikka miten yritti. Olisin ihan hyvin voinut ottaa sen tehtävän vastaan, mutta eihän kukaan ollut antanut minulle sellaista mahdollisuutta. Hitsi ei nauttinut yhtään, kun piti kulkea hitaaseen tahtiin, mutta onneksi olin oppinut hallitsemaan jo aika hyvin suokin yritykset singota matkaan avaruussukkulana. Kävimme toivottamassa rivitaloalueen asukkaille ihanaa ja rauhallista joulua, kun ensin vain pääsimme sinne asti. Muutama hevonen ei kyllä tuntunut pitävän yhtään, kun ympärillä alkoi näkyä elämää. Ne taisivat viihtyä paljon paremmin Hurmanjyrkän rauhallisessa ympäristössä. Toisaalta olihan siellä ihanaa, kun itsekin viihdyin siellä todella hyvin.

Vastaus:

Voi, Amora! Onpa ikävää, ettei kodissasi juuri arvosteta harrastustasi, ja mikä vielä ikävämpää, ettet oikein viihdy sijaisvanhempiesi kanssa. Haastavat perhesuhteet ovat varmasti ikävintä, mitä herkälle nuorelle voi tarjota, ja toivon, että edes vaikka sitten Hurmanjyrkkä voisi toimia toisena kotina silloin, kun on paha olla! ♥

Joulukävelyssä meillä oli kyllä ihana poppoo kasassa, ja minulle olikin tärkeintä, että te rakas vakiokööri ilmestytte paikalle, kuten onnekseni kävikin! :) Tokihan Janin ja Oolan kanssa on ihana viettää joulua, mutta aamupäivä oli myös mukavaa viettää teidän kanssanne! Ihan harmittaa, etten töiltäni pystynyt irtautumaan omia vanhempiani tapaamaan...

Hitsilläkö ei sitten ollut joulumieltä tänään? Voi Hitsi! Onneksi joulukävely kuitenkin sujui ihan hyvissä, ja ennen kaikkea jouluisissa merkeissä, vaikka hevoset tosiaan tuntuivat ajoittain hieman malttamattomilta. Jono kuitenkin pysyi kasassa, ja lenkistä selvittiin ehjin nahoin mikä on tärkeintä! Arvostan myös kovasti empatiaasi Timoa kohtaan, mutta älä huoli - enköhän minä hyvitä lantojen kerääjän roolin miehelle jotenkin! ;)

Kiva, kun kuittasit joulukävelyn! Tästä merkinnästä saat 20v€ :)

sosiaali ihmisille
→ sosiaali-ihmisille

Ella

Nimi: Amora

23.12.2017 11:58
Luku 7 ♥ Lohduta, älä lupaa tyhjää

“Mulla on ikävä sua”, tuli Auralta itkuemojein varustettu viesti, kun olin bussissa matkalla kohti Hurmanjyrkkää.
“Niin mullaki. Me nähää kyllä vielä, ainakin toivon niin”, yritin saada viestin kuulostamaan itsevarmalta, vaikka en uskaltanut väittää niitä viestin sanoja ollenkaan todeksi.
Halusin kovasti yrittää päästä jotenkin vielä Karkkilaan vaikka leireilemään, jos en muuten. Tehtävä saattoi kuitenkin olla todella vaikea ellei jopa ihan mahdoton. Yritin edes lohduttaa vähän sillä, että ainakin yrittäisin päästä käymään siellä.
“Paraskin onnistua, koska niin monella on ikävä sua”, ne sanat kuulostivat aivan liian kauniilta minulle osoitetuiksi.
Ihmetys oli vielä suurempi, kun tiesin niiden olleen Auran kirjoittamat. Alku ei ehkä ollut niin herkkä, mutta kyllä sekin jotain todisti. Hän ei koskaan ollut harrastanut yhtään mitään herkkää, vaikka se tyttö olikin ollut ja on edelleen aivan ihana. Katselin haikein silmin puhelimestani löytyneitä kuvia Karkkilasta tai no lähinnä siellä olleelta tallilta. Niitä oli kyllä todella paljon, mutta se ei haitannut mitään. Kyllä niitä jaksoi katsella vaikka miten paljon. Muistin monien kuvien ottohetket todella selvästi ja kantoivathan ne myös yllättävän paljon arvokkaita muistoja. Ehkä niitä minua eniten herkistäviä kuvia olivat ne Auran ottamat kuvat, joissa halasin suloista pappahevosta. Taavi ei ehkä aina ollut ihan arvostanut minun loputonta haluani siistiä sitä, mutta ei ruuna koskaan minulle ollut suuttunut yhtään mistään. Kuvista löytyi myös muut rakkaat hevoset ja myös se sana ihminen, joka oli pitkään toiminut tallilla minun henkilökohtaisena avustajana sekä taluttajana. Koska olin aloittanut niin pienenä, ei minua oltu haluttu kiusata joka viikko vaihtuvalla taluttajalla. Oli ollut jo tarpeeksi vaikeaa oppia muistamaan edes hänen nimensä silloin kolmen vanhan pikkulapsena. Teresa oli se tyttö, joka auttoi minua aina, kun tarvitsin ensimmäisten kahden vuoden ajan. Kyllä hän sen jälkeenkin oli yksi ahkerimmin minua auttanut tallilainen. Nykyään Teresaa ei kyllä voinut enää sanoa tytöksi, mutta ihan yhtä ahkeraan hän taisi silti edelleen tallilla käydä ja auttaa muita.

Hurmanjyrkkä oli kuitenkin nykyään se minun kotitallini. Sen olin oppinut oikeasti ymmärtämään viimeistään ihanien pikkujoulujen jälkeen. Vaikka siellä ollut ollut ketään minulle tuttuja ihmisiä tai elukoita, minut oli otettu tosi hyvin vastaan. Olin päässyt ihan omasta tahdostani roikkumaan kurittoman suomenhevosen naurun päähän, joten siinäkään ei ollut mitään valittamista. Jääräpäinen ja komentamista vaativa hevonen teki minulle ihan oikeasti hyvää löhöilevän ja pomminvarman suomenhevosta edustavan pappahevosen jälkeen. Päätökseni oli yllättänyt kaikkia niitä, jotka olivat Taavin tienneet. Olihan se ehkä ollut aika rohkea hyppy siirtyä hoitamaan täysin erilaista hevosta, vaikka edustettu rotu olikin ihan sama. Halusin kuitenkin saada vaihtelua, koska samanlainen laiska polle olisi varmaan vain pahentanut ikävää, kun nyt edelleen huomasin muistekevani Karkkilaa yllättävän usein. Emma taisi olla tekemässä iltatallia, kun näin hänen taluttavan Aunea sekä Omppua pois hoitohevoseni naapurista. Hän oli minun havaintojeni mukaan ehdottomasti yleisin näky iltatallin parissa, kun puolestaan Oona tuntui viihtyvän täällä paremmin aamuisin. Toivottavasti tähän ei ollut syynä se, ettei kaksi tallityöntekijää olisi ollut toimeen keskenään. En kuitenkaan uskonut, että se olisi ollut kovinkaan mahdollista. Kaikki saattoi kuitenkin osata yllättää.
“Viititkö sä tuua Hitsin sisään, ku nyt tänne ilmaannuit?” Emma kysäisi hymyillen.
“Toki”, hymyilin ja nyökkäsin nuorelle naiselle.
Pujahdin varovasti valkoisen lankun alta Hitsin tarhaan, jossa ruuna oli syventynyt oman lantakasansa tutkimiseen. Tuntui jotenkin hyvin oudolta, että se saattoi kiinnostaa yhtään ketään tai mitään. Ruuna ei jaksanut uhrata minulle mitään pientä mulkaisua suurempaa, koska lantakasa vaikutti todella paljon mielenkiintoisemmalta. Astelin rauhallisesti tarhan halki rautiaan luokse. Onneksi suokki oli tallonut tarhan aika huolellisesti, joten siellä kuljeminen ei ihan vaatinut syvässä hangessa tarpomista. Kun olin päässyt Hitsin luokse, ruuna jopa lopetti minua pahalla silmällä mulkoilemisen. Rapsuttelin varovasti rautiaan tuuheaa harjaa. Silloin pystyin taas muistamaan sen yhden syyn, miksi olin niin ihastunut suomenhevosiin. Ne olivat aina, mutta varsinkin talvikarvassaan, niin pehmeitä ja pörröisiä otuksia.

Hitsin tarhan tolpassa roikkui kuluneen riimunnarun kanssa harmaa edelleen uusi riimu. Olin saanut sen lahjana tallin pikkujouluista. Pidin siitä riimusta kovasti, vaikka sen väri ei miellyttänytkään minua kovin hevosten varustesteissa. Ruuna olisi kyllä kaivannut uutta riimua, mutta ehkä minä sen jossain välissä saisin ostettua. Ainakin tiesin jo, minkävärinen narun tulisi olla. Se päätös oli tullut minulle selväksi, kun olin katsonut muita saamiani lahjoja. Sain rapsutusten ja huomion avustuksella houkuteltua ruunan seuraamaan minua portin lähettyville. Sain varovasti napattua riimun sekä narun tolpasta. Hevosen pää heilahti vähän katsoakseen, mikä ihme oikein ilmassa oli heilunut. Riimu ja naru eivät onneksi kuitenkaan olleet saaneet puoleensa sen suurempaa huomiota. Rapsutin Hitsiä vielä pikkuisen ennen kuin sieppasin sen kiinni riimuun. Ruuna ei ollut osannut arvata sitä, mutta pysyi kuitenkin yllättävän rauhallisena. Vasta, kun lähdin taluttamaan suokkia pois tarhasta, pisti nuori hevonen jarrun pohjaan.
“Sori, mut sun pitää mennä nyt sisään”, selitin pahoitellen rautiaalle, joka ei pitänyt minun ideaani ollenkaan hyvältä.
Hitsi ei innostunut sanoista yhtään sen enempää vaan oli vain päättänyt liimata itsensä entistä tiukemmin kiinni tarhan pohjaan. En kuitenkaan voinut enkä myöskään halunnut jättää ruunaa tarhaan, joten minun oli pakko yrittää saada se jotenkin liikkeelle.
“Tuu nyt, saat ruokaa, jos oot kilttu”, maanittelin hevoselle.
Ruuasta puhuminen selvästi auttoi, koska se sai suokin liikkeelle alta aikayksikön. Taisi minulla olla kaiken kurittomuuden lisäksi vielä ahnekin hoitohevonen.

Hevoset hörisivät äänekkäästi karsinoissaan, koska ne tiesivät, mitä oikein oli luvassa. Käytäviltä kuului voimakkaita karsinoiden oviin kohdistettuja potkuja, kun heinä ei tainnut saapua kaikkien mielestä ihan tarpeeksi nopeasti. Minä toimin Emman apuna, joka jakoikin heiniä varsin tottuneesti ja ripeään tahtiin. Taidoin minäkin kyllä sen homman ihan kokemuksella, mutta olin tottunut, että heinät jaettiin tyhjiin karsinoihin ennen hevosten sisällä hakemista. Sen takia karsinoissa malttamattomina odottavat hevoset saivat keskittymiseni vähän herpaantumaan. Tallin takakulmassa nurkassa olleessa karsinassa heiniänsä odotti myös toinen poni, jonka halusin ehdottomasti nimetä kärttyiseksi. Oli sitä minulla jopa hoitohevoseksi tarjottu, mutta en kuitenkaan ollut omituiselta näyttävään eestinhevoseen. Huhujen mukaan Luka oli kuitenkin saanut itselleen jo hoitajan, vaikka minä en ollutkaan sitä ruunaa huolinut. Onneksi kiukutteleva poniruuna oli sentään kelvannut edes jollekin. Kyllähän kaikki tallin asukkaat myös Luka, ansaitsivat itselleen sen oman ja rakastavan hoitajan.

Heti heinien jakamisen jälkeen lähdimme Emman kanssa uudelle kierrokselle. Oli kyllä kiva päästä auttamaan tallityöntekijää työssä, mitä hän raatoi lähes joka päivä, kun itsellä ei ollut siihen ihan samanlaista velvoitetta. Kyllähän Ella varmasti toivoi, että auttaisimme tallityöntekijöitä, mutta ei meitä siihen varmaan kuitenkaan voisi ihan pakottaa. Nyt meillä olikin jaettavana heinien sijasta hevosten iltaruuat. Ruoka taisi olla vielä heiniäkin odotetumpaa, koska joistakin karsinoista alkoi kuulua pauketta heinistä huolimatta. Oli hauska huomata, miten ahneesti osa hevosista kävi ruokansa kimppuun. Ihan kuin niille ei olisi annettu ainakaan viikkoon mitään muuta kuin heinää. Tiesin, kyllä ettei se onneksi ollut totuus ja saatoin ihan hyvillä mielin sanoa niitä hevosia vain ahneiksi.

Oli kyllä ollut ihan hauskaa päästää tekemään iltatallia vain kahden siihen oikeasti tottuneen ihmisen kanssa. Olimmehan me tehneet silloin pikkujouluissa iltatallin kunnon porukalla, mutta sitä ei voinut mitenkään verrata tuohon. Vaikka en ollut ymmärtänyt antaa Emmalle joululahja, annoin sille nyt ehkä jotain merkittävämpää. Ei kaiken hyvän tarvinnut aina olla materiaa.

Vastaus:

Voi, Amora! En ollenkaan ihmettele, miksi osa sinusta kaipaa edelleen Karkkilaan, mutta voin myös sanoa, että minulle ei ole yllätys ollenkaan, että tallikaverisikin kaipaavat sinua! Olet aivan ihana persoona - niin kauniin eleetön ja hiljainen, mutta myös tavattoman ahkera ja vilpitön ♥ Tarkoituksenani vain sanoa, että minusta on ihanaa, kun olet eksynyt osaksi Hurmanjyrkän poppoota, ja että olet alkanut kokea tätä meidänkin tallia kotoisaksi, omaksi ympäristöksesi, vaikka onkin tärkeää pitää myös rakkaat muistot sydämessä :)

Suomenhevoset ovat kyllä ihania, varsinkin Hitsi! Se kun on vielä ulkonäöltään ja luonteeltaankin niin suokkimainen: jääräpäisyys ja ahneus ovat ainakin minunkokemukseni mukaan varsin suokkimaisia piirteitä ;) Minusta sinun ei kuitenkaan tarvitse olla ollenkaan huolissasi Hitsin kanssa pärjäämisestä! Jo tähän mennessä teillä on mennyt todella hyvin, kunhan et vain anna vastoinkäymisten lannistaa itseäsi, loppujen lopuksi niistä oppii eniten :)

Iso kiitos avusta iltatallissa! Kuten minäkin, myös Emma varmasti arvostaa apua ja seuraakin! Tyttö on hieman ujo, ja saattaa päällisin puolin vaikuttaa hapannaamaiselta, mutta pohjimmiltaan Emmakin on huippumukava. Tuntuu, että hän ei ole nuoresta iästään huolimatta oikein päässyt hoitajaporukan mukana tutustumaan...

Olipa jälleen ihana ja pitkä tarina sinulta! Tykkään kovasti yksityiskohtaisesta kirjoitustyylistäsi! Tästä merkinnästä saat 23v€ :)

Ella

Nimi: Frida

22.12.2017 19:33
Luukun 16 joulujuhlaa

Tallituvassa kävi tavallistakin kovempi kuhina. Kaikkialla lojui reppuja ja urheilukasseja, joiden sekaan Frida oman pienen laukkunsa rojautti, pitäen kuitenkin reppunsa selässään. Kello oli vasta vähän yli yksi, maastoon lähdettäisiin vasta kolmen aikaan, mutta tuttuun tapaan kaikki olivat tietenkin hyvissä ajoin paikalla. Tyttö etsi Paul-Eugenin käsiinsä, jotta muistaisi ottaa sen mukaan aittaan, jossa tallilaisten oli tarkoitus viettää seuraava yö. Hän ei ollut aivan varma, oliko yöksi jääminen hyvä ajatus, kun ei ollut milloinkaan ollut yksin yötä poissa kotoa, Öölantia ja mummolareissuja lukuunottamatta, mutta ne olivat ihan eri juttu. Ainoastaan kokeilemallahan asiasta saisi selvän, vaikkei se silti poistanut jännitystä ja huolta. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun Ella saapui tupaan, katsahti tavaranpaljoutta ja päätti päästää yövieraat mökkiin perustamaan leiriä.

Korkeat lumikasat reunustivat aurattua polkua, joka johti pihan perälle. Sillä suunnalla kovin moni, Frida mukaan luettuna, ei ollut vielä käynytkään. Maahan painuneista jäljistä saattoi päätellä jonkun muunkin käyneen aitalla jo aikaisemmin. Innokkaimmat loikkivat hyvän matkaa edellä, mutta joutuivat jäämään lukitun oven eteen odottamaan. Rakennus itse oli varsin soma. Tyttö huomasi ensimmäisenä ikkunoilla palavat kyntteliköt, jotka toivottivat heidät tervetulleiksi. Ella ehti juuri ja juuri saada oven avatuksi ja väistyä sivuun, kun tallilaiset sopulilauman tavoin syöksyivät mökkiin sisään. "Me mennään tänne!" Tarun ääni kuului perimmäisestä huoneesta. Ääntä seuraten Frida, Assi ja Bea ohittivat wc- ja suihkukylteillä varustetun oven, ja päätyivät söpöön, pieneen huoneeseen, jonka kaksi kerrossänkyä täyttivät melkein kokonaan. Kaikki kolme ajattelivat samalla hetkellä samaa asiaa: "Minulle yläsänky!" Taru oli tietenkin jo vallannut toisen yläpedin ehdittyään huoneeseen ensimmäisenä ja istui linnoituksessaan seuraamassa meneillään olevaa taistelua. Michael Jordanin tarkkuudella Frida sinkautti laukkunsa Assin ja Bean päiden yli vapaaseen punkkaan saaden näin toisen parhaista paikoista itselleen. "No, me saadaan olla leveämmin!" Assi puolustautui, ja tosiaan: alapedit olivat ilmeisesti kahdelle hengelle mitoitettuja. Käytävän toiselta puolelta kuului hilpeää kinastelua, kun Kiira, Humutin ja Clara asettuivat taloksi. William ainoana miespuolisena sai jäljelle jääneen huoneen kokonaan itselleen. Bea majoittui sänkyyn Tarun alapuolelle. Assi lupasi olla potkimatta Fridan patjan pohjaa, kuten Bea parhaillaan omalla puolellaan teki. He vilkaisivat pirullisesti hihittävää ystäväänsä. Taru ei (vielä) tiennyt asiasta mitään, koska oli samalla hetkellä kuokkimassa Williamin huoneessa ja hakkasi seinää testatakseen, kuinka hyvin ääni kuului. Ja kuuluihan se. "Mene pois, et asu siellä! Hakkaa omia seiniäsi!" Kiira kikatti toisella puolella ja jyskytti takaisin.

Kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, tytöillä oli aikaa katsoa ympärilleen. Eipä heidän huoneessaan seinien paukuttamisesta olisi ollut mitään iloa, koska toisella puolella oli vain wc ja suihku, joita sellainen ei ärsyttäisi ollenkaan. Ikkunasta näkyi tummaa kuusimetsää. Frida piti rosoisista lattialankuista ja hirsiseinistä. Lattioilla oli ihania, pitkiä räsymattoja, ja ikkunalaudoilla jo mainitut kyntteliköt tummanpunaisten jouluverhojen välissä. Tuvan puoli oli kuitenkin mökin sydän. Seinillä riippui ryijyn lisäksi vanhoista, mustavalkoisista hevosaiheisista kuvista tehtyjä tauluja, ja nurkassa seisoi iso kaappikello. Takka levitti ihanaa lämpöään ympäriinsä, siinä oli ilmeisesti aiemmin ollut tuli. "Laittakaa nyt sängyt valmiiksi yötä varten. Voi olla, että illalla ette enää jaksa. Ja kengät jätätte eteiseen", Ella neuvoi nuorison tutkittua aitan kaikki nurkat. Se oli hyvä idea. Yhteistyöllä he saivat pussilakanat peittojen päälle ja löysivät komeroista riittävästi tyynyjä. Frida rullasi makuupussinsa valmiiksi auki, joten peittoa hän ei tarvinnutkaan. Myös Amora ja Mailis auttoivat muita urakassa, vaikkeivät itse olleet jäämässä yöseikkailulle.

Iltapäivä tuntui enemmän illalta, sillä maisema alkoi jo hämärtyä. Kirkkaanväriset heijastimet näkyivät hyvin sinisessä ilmassa. Bealle ja Tarulle ratsuineen oli ihan pilailumielessä varattu paikat heti jonon kärjestä, mutta loppujen lopuksi kaikki saivat valita paikkansa vapaasti. Tavoilleen uskollisena Frida päätyi aivan viimeiseksi. Siellä oli Sepon kanssa hyvä olla, kun sai mennä omaa tahtia, eikä tarvinnut tukkia reippaampien tietä.

Katuvalot syttyivät juuri heidän kävellessään pitkänä letkana niiden rautaisten tankojen alla. Työmatkaliikenne ei kai vielä ollut ehtinyt alkaa, sillä tie oli hiljainen, eikä montaakaan ajoneuvoa huristanut ohitse. Se oli pelkästään hyvä asia, kun matka ajotien pientareella oli varsin pitkä. Tyttö kuunteli, kuinka Bea ja Humutin juttelivat siitä ratsastajapojasta - mikä lie Magnus Finsvenskjävel olikaan ollut nimeltään - joka oli laittanut kummankin pään sekaisin, ja jonka Humutin oli puumannut omalle tallilleen. Frida itse ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka ihmisen oli muka mahdollista olla söpö. Ikäväkseen tyttö kuitenkin muisti yrittäneensä osallistua ihasteluun maneesin katsomossa, mutta vain siksi, että olisi osa porukkaa. Miksi aina piti yrittää kuulua joukkoon? Ja se, että muut ihmiset ihastuivat ja rakastuivat, ei tehnyt heistä mitenkään huonompia. Päin vastoin, hän tässä se outolintu oli.

Kuutamoa ei tällä kertaa näkynyt, eikä taivaalla tuikkivista tähdistä juuri valaistusta herunut. Tyttö nautti Sepon keinuvasta askelluksesta ja lämpimästä turkista. Kaikki oli juuri siten, kuin talvisella maastolenkillä kuuluikin olla. Hän nojautui pitkäkseen mammutin selkään, katseli puiden latvoja ja taivasta niiden välissä puhallellen huuruisia pilviä taivaankappaleiden sekaan.

Elämällä oli vielä toivoa. Se oli ottanut paljon, mutta viime aikoina myös antanut. Larsin se oli vienyt, ja ilon ja onnen, mutta tuonut sitten tilalle Sepon. Pelkkää laulua ja leikkiä ei kaikki tietenkään ollut, eikä tulisi koskaan olemaankaan, mutta hän oli tavannut tyyppejä, joita saattoi sanoa ystäviksi, ja joiden kanssa iloisia hetkiä alkoi olla. Jättiruuna keikkui puolelta toiselle, tyttö kuuli sen satunnaiset puhinat ja askelten narinan lumessa. Pakkanen kohisi ilmassa.

Ajateltuaan tarpeeksi Frida nousi jälleen istumaan mammuttinsa selässä. Ei ollut kohteliasta vaipua omiin maailmoihin, kun tunnelma oli niin iloinen. Hän ei kuullut kehoitusta, mutta kun kallion kupeessa edellä menevät nostivat laukan, he olivat Sepon kanssa heti mukana. Vaikka ruuna olikin olevinaan vauhdikas, jäi se taas hieman muista jälkeen. Sen pitkässä, rennossa laukassa oli helppo istua. Helpompi kuin satulan kanssa, Frida mietti. Sepolla ei ollut kiire, vaikka muut olivat jo kaukana edellä. He saavuttivat toiset vasta, kun nämä lopettivat päättömän kaahailun ja rauhoittuivat tavalliseen, kolmitahtiseen laukkaan. Kärkiratsukoiden nauru kiiri kylmässä säässä Fridan korviin asti, eikä hän itsekään hyydyttänyt hymyään!

Rennon ravipätkän jälkeen tyttö havahtui ihailemaan mahtavaa maisemaa. Polun reunaa hipova kallio nousi siinä kohtaa lähes pystysuorana ylös, ja koloissa kasvoi käppyräisiä, sitkeitä mäntyjä, jotka lumi oli kuorruttanut. Huipulle olisi joku kerta päästävä, sen hän päätti siinä hetkessä. Myös veritalo oli vielä tutkimatta, samoin kuin suurin osa sekä merkityistä että merkkaamattomista poluista. Näin pimeällä talvella ei kuitenkaan ollut viisasta lähteä vieraille teille, vaan olisi turvallisempaa odottaa valoisampia aikoja. Hän heilutteli jalkojaan ratsun karvaisia kylkiä hipoen, mutta varoen visusti häiritsemästä hevosen menoa. Eipä Seppo mistään häiriintynytkään, ei vaikka Frida olisi seissyt sen selässä. Sitäkin pitäisi vielä kokeilla!

Rauhallisessa käynnissä hän keskittyi harjoittelemaan ratsastusrukkaset kädessä lettien tekoa ruunan pitkään harjaan, purkamaan teoksensa ja letittämään uudelleen, samalla kuunnellen muiden juttuja. Seppo puhisi itsekseen, käänteli korviaan taaksepäin silloin, kun Fridalla oli sille jotain sanottavaa. Hänestä oli hauskaa arvailla hevosen ajatuksia.

Jouluruuan tuoksui leijui tallituvan kulmalla asti. Hevosetkin haistoivat sen jääden haikailemaan tuvan ulko-oven kohdalla. Frida varasi ensimmäisenä pesupaikan, ja tunnollisesti kylmäsi turrikkansa jalat. Ruunikkoa ei tarvinnut edes laittaa kiinni, se kyllä möllötti paikoillaan tyynenä kuin viilipytty, vaikka käytävät täyttyivätkin elämästä. Ja mihinkä se olisi mennytkään, kun pesun aikana oli tarjolla piparkakun murusia?

Karsinassa Ilmarisen karvoja pöyhiessään Frida muisti joululahjansa hevoselle. Hänelle tuli kiire hakea se kaapista, jotta se pääsisi vielä käyttöön! Riimu oli hankittu jo hyvissä ajoin, mutta tyttö oli päättänyt ottaa sen käyttöön vasta lumen ja pakkasten tultua, jotta valkoiset karvapehmusteet pysyisivätkin valkoisina ja pehmeinä. Seppo seisoi kärsivällisesti aloillaan, kun hoitaja sovitti tummanpunaista, sydänkuvioilla kaunistettua riimua sen päähän. Hetken näytti pahalta, ja Frida ehti pelästyä, ettei kapistus mahtuisi Sepolle, mutta kun hihnat sääti miltei tappiin asti, se istui ihan mukavasti. Yhden reiän verran jäi ylimääräistäkin! Myös väri sopi ruunalle hyvin. Hevonen itse ei tainnut arvostaa lahjaansa samalla tavoin kuin hoitajansa, mutta oli tyytyväinen saamastaan huomiosta ja ylimääräisistä herkuista.

Harjattuaan vielä hoidokkinsa kunnolla hän lähti viimeisten joukossa viemään sitä ulos. Pakkanen tuntui kiristyneen sitten maastolenkin, ja pilviseltä taivaalta putoili satunnaisia lumihiutaleita. Frida riisui ruunalta sen uuden riimun, jonka sitten ripusti aitatolppaan. Seppo kaiveli hankea, ja kellahti kyljelleen. Möllykkä piehtaroi oikein antaumuksella, hyvähän paksussa kinoksessa oli pyöriä. Tyttö katseli, kun se nousi kaikessa rauhassa ylös, ravisteli turkkinsa ja alkoi hamuilla päiväheinien rippeitä kevyen lumipeitteen alta.

Varustehuollon jälkeen Frida saapui Amoran kanssa viimeisenä tallitupaan ruokapöydän ääreen. Sellaista ateriaa hän ei ollut uskonut talliolosuhteissa saavansa: kattaus olisi kelvannut naistenlehden joulunumeron kansikuvaksi. Toiset olivat jo hyvässä vauhdissa. Mielessään Frida hakkasi tajuttomaksi äänen, joka yhä edelleen silloin tällöin kitisi syömisestä. Nyt oli joulu, ja jouluna oli lupa syödä! Vaikka suurin osa jouluruuista ei ollut koskaan ollut hänen suurta herkkuaan, hän keräsi lautaselleen perunoita ja vähän laatikoita sekä salaattia. Kinkkuun hän ei kasvissyöjänä koskenut. Muutama muu kiitti häntä huomaavaisuudesta, kun heille riitti enemmän. Savukalasta hän piti erityisesti, hakien sitä jopa lisää. Vain tallityöntekijät puuttuivat Timoa lukuunottamatta, muutoin kaikki olivat paikalla. Ellan ja Janin lisäksi tietysti myös Oola oli menossa mukana, kieriskelemässä jaloissa. Hyvä joulumieli ja rento keskustelu täyttivät koko tuvan. Frida tunsi itsensä hyvin etuoikeutetuksi katsellessaan ihmisiä, jotka lyhyessä ajassa olivat muuttuneet tuntemattomista hyviksi ystäviksi.

Kun jälkiruokatortut ja -piparitkin oli syöty loppuun, oli pidettävä lyhyt siesta, ennen kuin kukaan kykeni pyörimään tallin puolelle koristelemaan yhtään mitään. Taru ja Amora löhöilivät sohvalla Mailiksen retkottaessa tuolillaan puoliksi pöydän alla. Frida tyhjensi vielä viimeiset sekametelisopat kipostaan. Hän ei ollut syönyt itseään ähkyyn, vaikka se varmasti olisi ollut ihan suotavaakin. Assi ja Bea toipuivat ensimmäisinä, ja ottivat hänen kanssaan vastaan Timon haasteen hakea koristelaatikko vintiltä. Eihän se ollut juttu eikä mikään, vintti oli jo nähty! Glögit ryystettyään he kiipesivät peräkanaa portaita ylös. Ylhäällä oli hämärää, kuten aina, mutta he erottivat vanhan sohvan, kirstut ja laatikot, ja kattoparruissa roikkuvat erinäiset valjaat. Assi kulki reippaana edellä, Frida seuraavana ja viimeisenä Bea pitäen hänen hupustaan kiinni kuin turvaa hakien. Joulukoristelaatikko löytyi helposti, juuri siitä paikasta kuin oli neuvottukin. Lisäksi sen päällä makasi suuri, punaisella nauhalla koristeltu juuttikankainen säkki. Laatikosta tarttui pölyä heidän vaatteisiinsa, mutta säkistä ei, mistä saattoi päätellä, ettei se ollut lojunut siinä pitkään. Uusia koristeita, ehkä. Tai piilotettuja joululahjoja! Joka tapauksessa se oli Fridan selässä melko painava.

Etsintäpartion päästessä kantamuksineen takaisin alas muutkin olivat jo löytäneet tiensä tallin käytävälle suunnittelemaan koristeluita. Muutamia pipareita oli jo ripustettu karsinoiden oviin. "Mistäs te tuon löysitte? Mitä siinä on?" Ella kysyi nähdessään säkin. Kolmikko kohautti olkiaan, mistä he olisivat tienneet. Tallinomistaja ei enää itsekään muistanut, mitä kaikkea oli vinttiin rahdannut säilöön. Salaperäinen säkki päätettiin jättää myöhemmäksi, sillä Tarun avaamasta koristelaatikosta löytyi sellaisia aarteita, että niistä oli vähällä tulla kinaa. Frida kiinnitti paksua, pörröistä, punaisenväristä koristenauhaa Sepon karsinan oveen, lisäsi siihen muutamia kultaisia joulupalloja sinne tänne, ja murusti ruokakuppiin jokusen piparkakun odottamaan turria. Hän olisi mielellään ripustanut joulupalloja roikkumaan myös ovenkarmeihin, mutta arveli, ettei se olisi hevosenkestävä ratkaisu.

Tallilaisten tekemät koristelut joutuivatkin heti koetukselle, kun testiryhmä haettiin sisälle. Neppari teki stopin heti ovella, eikä selvästikään arvostanut karmivaa kimallenauhaa Sepon karsinassa. Myös Pipo oli lahjottava, jotta se suostui kulkemaan hirveyksien kehystämällä käytävällä. Käpy sitä vastoin ei varsinaisesti pelännyt, mutta unohtui haistelemaan ja maistelemaan jokaista uutta yksityiskohtaa, kun Hitsi taas ei tuntunut niitä edes huomaavan. Seppokaan ei kiinnittänyt hienoon oveensa sen suurempaa huomiota, vaan tepasteli suorin tein ruokakupilleen yllätyksen toivossa. Sellaisen se sieltä löysikin.

Hevosten jokapäiväisten lahjojen, eli heinien ja ruokien jakamisen jälkeen Frida muisti säkin, joka kaikessa tiimellyksessä oli jo unohtunut. Hän vinkkasi asiasta kovaäänisemmälle Tarulle, joka ilmaisi muille huolensa mahdollisista vielä hienommista koristeista, joita ei nyt päästäisikään käyttämään. Niinpä Kiira kurkisti pussiin todeten, ettei siellä ollut joulukoristeita, vaan veti esiin pastellivärein raidoitetun satulahuovan. "Dinon huopa!" Assi huudahti siepaten sen itselleen. Seuraavana olivat vuorossa keltaiset jännesuojat. Bea oli revetä liitoksistaan: "Siis mitä!? Olen etsinyt noita ikuisuuden!" Frida muisti myös hakeneensa suojia yhdessä tytön kanssa. Säkistä löytyi erinäisiä matkan varrella kadonneita tavaroita. Oli Nepparin nimellä varustettu harja, Martan riimu, ohjat (ehkä Kävyn), parittomia lapasia, muutama pipo ja yksi kenkä. Frida tunnisti erään lapasen, jonka lisäksi hänelle ojennettiin turpahihna.

Kaikki pälyilivät toisiaan. "Joko nerokas tai tosi huono vitsi", Mailis mietti. "Vai jotain muuta?" Amora ehdotti, eikä Frida voinut olla dramaattisesti mutisematta "Witchcraft. Some kind of black magic", saaden Bealta katseen, joka laukaisi tilanteen koomisuudellaan. "Varmaan joku Timon oma joulujekku", Assi päätteli, "Ei kukaan muu tekisi tällaista." Vain kenkä oli jäänyt jäljelle, eikä kukaan myöntänyt sitä omakseen. Se oli suuri, aivan liian iso kenellekään hoitajista. "Timo! Tänne! Puuttuuko jotain?" Bea huusi, ja tallimestari ilmaantui käytävälle. "No niin, kiitos vaan! Huono vitsi! Missä piditte sitä piilossa?" mies totesi katsahdettuaan Bean käsissä olevaan jalkineeseen. "Ei me pidetty missään", Kiira kertoi näyttäen tyhjää säkkiä. "Tämä oli vintillä. Myönnä nyt vaan, että yritit lavastaa itsesi uhriksi!" Humutin piikitteli. Tallimestari kiisti kaiken ja katseli pilke silmäkulmassaan hoitajia, jotka yhtä kiivaasti todistelivat syyttömyyttään. "No, jos se oli se tonttu!" Ella ehdotti ratkaistakseen tilanteen, ja ainakin näennäisesti kaikki hyväksyivät selityksen, jollei muuten, niin joulurauhan nimissä. "Mutta nyt on ihan oikeitakin lahjoja kuusen alla!" Timo hymyili viitaten taukotuvan ovelle.

Jos päivällä olikin ollut kihinää, oli se nyt moninverroin suurempi. Lahjapinot hädin tuskin mahtuivat kuusen alle! Päiväkotilasten tavoin he istuivat tonttulakit päässä juhlapuun ympärillä, osa puoliympyrässä lattialla, osa sohvalla tai nojatuoleissa. Assi sai kunnian toimia lahjatonttuna, ja tyttö alkoi kaivaa paketteja kuusen alta ojennellen niitä nimilappujen osoittamille kavereilleen. Jännitys vain tiivistyi, mitä nopeammin oksien alle muodostui tilaa. Joku yritti hiljaa ja huomaamatta avata pakettia, mutta repeävän lahjapaperin ääni paljasti Humuttimen aikeet. Timo piti ankarasti huolen, ettei kukaan ottanut varaslähtöä, ja miehen vihdoin armahdettua nuorison kävi huoneessa sellainen rapina, että yön hiiretkin jäivät toiseksi.

Frida sai kirjekuoren ja kolme suurta, pehmeää pakettia, joista löysi mustaharmaan tallitakin ja mustan hupparin itselleen, sekä harmaan fleeceloimen Sepolle. Hän oli tyytyväinen, parempia värejä kaverit eivät olisi voineet valita. Amora tunnustautui loimen lahjoittajaksi, mutta huppari ja takki jäivät mysteereiksi. Kultaisella glitterillä koristetussa kirjekuoressa oli Bean kirjoittama tarina heidän laavuretkestään. Se taisi olla lahjoista kaikkein merkityksellisin, osui ja upposi. Riemu paistoi monen muunkin kasvoilta, kun hän katseli ympärilleen. Anonyymi sukkaparoni oli lahjoittanut kaikille näiden väreihin sopivat tallisukat. Helppohan tosin paronin henkilöllisyys oli päätellä, ei tarvinnut kuin etsiä se, joka ei ollut saanut sukkia. Frida hymisi hiljaa itsekseen. Myös Timoa ja Ellaa muistettiin itse tehdyillä villasukilla, leipomuksilla ja kiitoskorteilla. Kukaan ei jäänyt lahjattomaksi, edes Oola.

Illan käännyttyä miltei yöksi Timo oli luovuttanut ensimmäisenä ja lähtenyt kotiin vaimonsa luo. Muutkin alkoivat tavallaan väsyä, olihan päivä ollut pitkä. Taivas oli jälleen kirkas, mutta kuu oli yhä poissa. Amoraa ja Mailista lukuunottamatta tallijengi hilpaisi kylmän pihan poikki aitalle. Vain tähdet ja pihavalot valaisivat heidän reittiään.

Bea varasi ensimmäisenä suihkun itselleen, ja kun Frida hänen jälkeensä meni sinne, vastassa oli aikamoinen höyrysauna. Eipähän ainakaan tullut kylmä! Lämpimän suihkun jälkeen tyttö harjasi hiuksensa ja piirteli huuruiseen peiliin pieniä tähtiä Bean jättämien sydänten viereen. Hän puki ylleen yöpuvun, eli musta-harmaaruudulliset flanellihousut ja ohuen, yllättäen mustan pitkähihaisen paidan. Tuvan takassa oli ilmeisesti maastoreissun aikana ollut taas tuli, joten tila oli sen verran lämmin, että pitkät hihat saattoivat olla liioittelua. Frida ei kuitenkaan lyhythihaisia käyttänyt, koska ei halunnut kenenkään näkevän käsivarsiaan ja tekevän kysymyksiä. Siitä hän ei ollut valmis puhumaan.

Assin suihkuvuoron aikana hän lupautui kesyttämään Bean pitkiä kiharoita, kun tyttö itse kimmastui niiden kurittomuudesta paiskaten harjan lattialle voimasanojen säestämänä. Kyllähän siinä työmaata oli, ja Frida oli kiitollinen omista, suorista hiuksistaan, vaikka kiharat saattaisivatkin olla hauskaa vaihtelua joskus. Bean kanssa oli muutenkin mukavaa jutella. Hän tunsi väsymyksen hiipivän hiljalleen, mutta muualla tunnelma oli taas noussut niin, ettei pyjamabileitä käynyt sivuuttaminen. Sitä paitsi William oli ottanut tallituvasta muutamia lautapelejä mukaan. Niistä Frida piti, ne olivat talleilun ja lukemisen ohella hauskinta ajanvietettä. Termoskannullinen lämmintä kaakaota hävisi pelien lomassa nopeasti.

Afrikan tähti oli jäänyt levälleen pöydälle, kun lyhyeksi aiottu tauko olikin hieman venähtänyt. Kaikki lepäilivät matolla takan edustan lämmössä, kuka istuen, kuka tyynyn varassa maaten. "Mikä biisi?" Taru kysyi soitellessaan kitarallaan satunnaisia sointuja. Frida mietti ja ojensi sitten kättään saadakseen soittimen itselleen. Taru luovuttikin sen hänelle, ja etsittyään muutaman alkusoinnun Frida antoi kitaran takaisin omistajalleen kohottaen kysyvästi kulmiaan. Taru ymmärsi sanattoman kysymyksen, pohti hetken ja pian ilmeen kirkastuttua jatkoi soittoa siitä, mihin Frida oli jäänyt: "Tämä?" Frida nyökkäsi hyväksyvästi, ja Taru teki taikojaan. "EI", Humutin vastusti painokkaasti, kun hoksasi, mistä kappaleesta oli kyse. "Joo!" Bea innostui samaan aikaan muiden kanssa. "Kyllä, kyllä!" Taru naureskeli ja aloitti laulun, johon toiset aluksi arastellen yhtyivät: "Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma, ja taival on pitkänlainen. Eihän se poika minun kyytiini tullut, kun olen tyttö hurjanlainen..."

Ujous haihtui nopeasti. Kerran vauhtiin päästyään he fiilistelivät läpi kaikenlaisia kappaleita aina Imaginesta Mikan faijan BMW:n kautta tuttuihin ripari- ja leirilauluihin. Frida ja Taru vaihtelivat kitaraa keskenään, osa rummutti käsillään tahtia lattiasta, ja opettipa Taru joillekin muutamia säestyssointujakin. Fridan yllätykseksi myös Bea osasi laulaa upeasti, ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Hän uskaltautui hetken kuluttua nousemaan paikoiltaan hakemaan repustaan tarkkaan varjelemansa poikkihuilun, jonka oli huvin vuoksi ottanut mukaansa. "Mitä? Soitatko huiluakin?" Assi ihmetteli. "Joo, ja vähän muutakin. Meillä on aika musikaalinen perhe..." Frida vastasi hypistellen ujona huiluaan. "No, mikä seuraavaksi?" selvästi laulamisen makuun päässyt Bea intoili.

"Otetaan tämä vähän hitaammin", Frida pyysi Get Luckyn kohdalla. Kello kävi jo kahta yöllä. "Okei, illan viimeiset hitaat!" muut myöntyivät. Väsymys alkoi jo painaa, mutta kun oli hauskaa, ei haluttu sen vielä loppuvan. Laulu laulettiin mitä syvimmällä hartaudella ja Fridankin onnistui pysyä huilunsa kanssa mukana. Sen jälkeen tuli pitkäksi aikaa hiljaista, eikä tytön lopulta auttanut muu kuin antaa väsymykselle periksi.

Hampaat pestyään hän kiipesi sänkyynsä. Assi tuhisi jo alapuolella syvässä unessa, vaikkei ollut päässyt sinne montaa hetkeä aikaisemmin. Frida kääriytyi lämpimään makuupussiinsa, otti Paul-Eugenin kainaloonsa ja katseli ovenraosta kajastavan valon piirtämää juovaa katossa. Sellaiset pikkujoulut. Kuten Amora oli lähtiessään maininnut, ei tainnut olla kyse pelkästään joululahjoista, vaan jostain paljon suuremmasta.

Vastaus:

Pikkujoulut ehdottomasti olivat koko joulun kohokohtia. Ainakin itse sain niin monta ihanaa kokemusta teidän tallilaisten kanssa yhden illan aikana, että en voi kylliksi sanoilla ilmaista sitä kiitollisuuden tunnetta! :) Oli myös ihanaa, että suurin osa teistä innostui jäämään aittaan yöksi - yöseikkailu toivon mukaan lähensi teitä tallilaisia entisestään!

Maastolenkillä olikin aivan ihana fiilis! Ymmärrän hyvin, miksi suosit paikkaa jonon viimeisenä. Siellä voi tosiaan mennä omaa tahtiaan ja samoilla kaikessa rauhassa. Varsinkin Sepon kaltaisen turrikan kanssa, parempaa ei ole ;) Ja oi, että! Se punainen riimuko olikin joululahja Sepolle, ihanaa! ♥ On aina niin lempeä ja rakastettava Ilmarinen sen kyllä kieltämättä ansainnutkin.

Kertomasi mukaan, aivan superihana tunnelma teillä aitassa olikin! Toivottavasti sinäkin viihdyit, vaikka alkuun hieman arastelitkin yökyläilyä. Taisi kuitenkin loppumaton tekeminen ja hyvä seura onneksi viedä voiton? Minusta on ihanaa, että olet saanut tallilla jo niin paljon ystäviä, ja tunnet ansaitusti olevasi osa tallipoppootamme. Erityisen sydäntä lämmittävää siitä tekee Fridan ujo luonne ja hankala menneisyys, ja kuten olen sanonut jo useaan kertaan - ihailen sekä sinua, että Fridaa aivan valtavasti! ♥

Ihanan yksityiskohtainen merkintä, jonka toteuttamiseen on selvästi nähty aikaa ja vaivaa, tätä pikkujoulutarinaa kannatti odottaa! Tämä tarina on ehdottomasti papukaijamerkin arvoinen, jonka lisäksi saat 30v€, paljon onnea! :)

Ella

©2018 Hurmanjyrkkä - harrastetalli - suntuubi.com